Ruotsin kieli Suomessa

Ruotsin kielen asemasta Suomessa on tulossa jonkin asteinen vaaliteema. Historiantutkimuksen tuottamalla tiedolla ei ole ollut merkitystä, vaan argumentteina on käytetty viime vuosisadan alun kansallisuusideologisen mytologian ”tietoa”. Toistuva väite on ollut ajatus ruotsalaisista valloittajina ja alistajina. On kuitenkin absurdia käyttää satoja vuosia sitten tapahtunutta perusteluna millekään, mitä nykyisin päätetään tehdä. Lisäksi todellisuus on tarua ihmeellisempää; ei ole yhtään tieteellisesti kestävää perustetta sille, että Ruotsi olisi joskus valloittanut tai alistanut Suomen.

Muutosta Itämeren alueella kyetään seuraamaan arkeologisessa aineistossa kauas taaksepäin. Skandinavian eteläosissa on vallinnut lähes 4000 vuoden ajan kulttuuriraja linjalla Göötepori – Kalmari. Se murtui vasta 800-luvulla, kun keskiaikainen Tanskan kuningaskunta alkoi muodostua. Tuolloin alkaa Mälarin laaksoon ilmestyä riimutekstejä, vaikka niitä on rajan eteläpuolelta olemassa jo viimeistään toiselta vuosisadalta j.Kr. Bengt Pamp onkin osoittanut mielenkiintoisen ilmiön; germaaninen asutustermi, tanskan ”drup”, ilmestyy rajan pohjoispuolelle juuri 800-luvulta alkaen. Merkitys on kuitenkin muuttunut kylästä tai asutuskeskuksesta jonkin toisen maalle rakennetuksi asuinpaikaksi, torpaksi (ruotsin ”torp”). Kehitys lakkaa, kun Ruotsi eroaa Unionista ja asutusvirta Tanskasta ehtyy.

Itämerensuomen asema Svean valtakunnassa oli kauan vahva. Vielä 1500-luvulla he asuttivat Mälarin laakson parhaita veromaita, Kustaa Vaasan lasten kotiopettaja oli suomalainen ja viimeinen suomea osannut hallitsija oli kuningatar Kristiina (1632 – 1654). A. Buren mukaan vielä 1600-luvun alussa väestön enemmistö Gästriklandista pohjoiseen puhui itämerensuomea – samoin tietysti maan itäosien ja Viron omistusten väestön enemmistö. Itämerensuomi oli myös toinen hallinnon ja oikeudenkäytön kieli, mitä todistaa erityisesti lakitekstien kääntäminen. Miksi tällaiseen suururakkaan olisi moneen otteeseen ryhdyttykään, jos tuloksia ei olisi kukaan hyödyntänyt? 1500-luvun Svea olikin selvästi itämerensuomalaisten asuttama valtio. Vasta saksalaisten hallitsijasukujen valtaannousu, Skoonen liittäminen valtakuntaan 1658 ja lopulta maan itäosien liittäminen Venäjään heikensi itämerensuomen toisen luokan kieleksi.

Vanha Ruotsi – siis ennen sen itäosan liittämistä Venäjään – muodostui viidestä eri osasta, joiden asema oli karkeasti tasavertainen; keskuksesta, Uplanti, ja sitä ympäröivistä Norlannista, Västmanlannista, Sörmanlannista ja Österlannista (Varsinais-Suomi). Ei olekaan sattumaa, että ”Suomi” ja Svea” ovat kielihistoriallisesti sama, liittokuntaa tarkoittava, sana.

Ensimmäisen kerran kieliyhteys lahden yli katkesi 800-luvulla, kun Tanskan ekspansiivisen ulkopolitiikan seurauksena Ahvenanmaa valloitettiin ja siellä asunut alkuperäisväestö joko hävitettiin tai muutti pois. Historiassa ja arkeologiassa tämän on osoittanut Matts Dreier. Samaan päätyi genetiikassa jo 40-luvulla professori Nevanlinna, jonka tutkimusten mukaan Ahvenanmaan nykyväestö on lähtöisin nykyisen Sleswigin ja Holsteinin alueelta, ei Ruotsista.

Seuraava suuri ryhmä skandinaavikielen puhujia, joka muutti nykyisen Suomen alueelle, on Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikon ruotsinkielinen asutus. Myös tämän väestön juuret ovat Tanskassa. Keskusvallan voimistuminen johti 800 – 1200 -luvuilla muuttoliikkeeseen. Nykyisten Helsingborgin ja Helsingörin kaupunkien ympäristön kalastajat muuttivat vapaammille alueille ja veivät nimistön mukanaan, niin Ruotsin Helsinglantiin kuin Suomen Helsingforsiin. Väestö asettui asuttamaan niitä asumiskelvottomia rannikkoluotoja ja -saaria, joita kantaväestö väheksyi. Vasta maan nousu on tehnyt noista seuduista arvokkaita maanviljelysalueita.

Kolmas suuri ryhmä ”ruotsalaisia” on papisto, joka vaihtoi nimensä ja lopulta kielensä ruotsiin. Tällaisia kulttuurisukuja ovat mm. Kuusamon Kettuset (nyk. Alopaeus), Seinäjoelta kotoisin oleva Wegeliukset (Vägg älv = Seinäjoki) tai ääriesimerkkinä turkulaisen kauppiaan Sigurd Pihkalan vävy, joka otti vaimonsa sukunimen ja ”paransi” sen kreikkalaismalliseksi Gummerukseksi. Ylipäätään tähän kuuluvat -us ja -ius -päätteisistä sukunimistämme suurin osa.

Neljäntenä tulee Turunmaan saariston ruotsinkielinen väestö. Tämä väestö kuuluu nk. kielenvaihtajiin, ja prosessia voi seurata nimistön kehityksessä, kuten R.L. Pitkänen on osoittanut; vanhin nimistö on itämerensuomalaista, ja maankohoamisen mukana voidaan ruotsinkielisen nimeämisen ”vallanneen” tilaa. Syy kielenvaihtoon lie ollut taloudellinen, pääosa kaupankäynnistä on tapahtunut Tukholman porvarien kanssa Turun merkityksen vähetessä tasaisesti.

Viidentenä on se ruotsinkielinen väestö, joka syntyi Venäjän vallan aikaisen maahanmuuton seurauksena. Tähän kuuluvat sekä Venäjän armeijasta vapautetut sotilaat, maahan enemmän tai vähemmän laillisesti asettuneet, Venäjältä tulleet, kauppiaat ja Vanhan Suomen palauttamisen yhteydessä kansalaisuuden vaihtaneet sekä Länsi-Euroopan maista tulleet kauppiaat ja sijoittajat ja heidän edustajansa. Kyse oli siis ensimmäisen kerran siitä, että kaupallinen ja hallinnollinen valta siirtyi ruotsinkielisen eliitin käsiin. Toki on huomattava, että tämä eliitti muodosti vain pieneen murto-osan myös ruotsinkielisestä väestöstä.

Ruotsinkieliset eivät siis ole Suomessa sen enempää historiallisesti kuin geneettisestikään yhtenäinen ryhmä. Väestöjen niputtaminen yhtenäisiksi poliittis-yhteiskunnallisiksi toimijoiksi kielen perustella onkin ilmeisen virheelliseen tietoon perustuvaa. Joka tapauksessa yhdessäolo on aina mukavampaa kuin riitely.