Suomi, liittolainen, myötäsotija vai jotain muuta?

Suomen asema toisessa Maailmasodassa herättää edelleen intohimoja. Oliko Suomi erillissotaa käyvä Pohjolan demokratia, Kolmannen valtakunnan hirmuhallinnon työrukkanen vai peräti Liittoutuneiden ”salajäsen”?

Historiantutkimuksen sudenkuopat ja Suomi


Suomen toiminta toisessa Maailmansodassa herättää edelleen suuria intohimoja etenkin kysymyksenasettelussa, joka koskee Suomen asemaa suhteessa Saksaan. Keskeiseksi argumentiksi liittolaissuhteen puolestapuhujille on historiantutkimuksessa tullut ajatus de facto -liittolaisuudesta; Suomella ja Saksalla oli yhteinen vihollinen ja niiden intressit sodassa olivat yhtenevät. Päämäärään pyrittiin yhteistyöllä, mikä sinänsä loi liittolaissuhteen, vaikkei mitään kirjallista sopimusta asiasta ollutkaan. Tämä kanta näyttää saaneen yleisen hyväksynnän politisoituneessa, epätieteellisessä historiankirjoituksessa, jonka laineet yltävät jo koulu-opetukseenkin.

Tämä näkemys synnyttää kuitenkin kolme tärkeää ongelmaa: 1) Jos yhteistyö ja yhteinen päämäärä sinänsä luo liittolaisuussuhteen, oli Suomi YYA-sopimuksen perusteella NL:n liittolainen ja nykyisin USA:n liittolainen. Näin ei kuitenkaan voida asioita tarkastella, jos halutaan pysyä tieteellisellä tasolla. Näin myös siksi, että sama tulkintamalli johtaa usein täysin mielettömiin johtopäätöksiin. 2) Tieteellisessä tutkimuksessa määritelmien tulee olla yleispäteviä, muutoin on kyse vain kaunokirjallisuudesta. 3) Näkemyksen hyväksyminen edellyttää joko täydellistä tietämättömyyttä sotatapahtumista tai sitten niiden tarkoituksellista huomioimatta jättämistä.

Hyvän esimerkin ongelmista antaa toisen Maailmansodan esinäytös, Espanjan sisällissota. USA olisi tuon tulkinnan mukaan ollut Kolmannen valtakunnan liittolainen, koska se toimitti Luftwaffen sodassa tarvitseman polttoaineen, ja samalla NL:n liittolainen, koska se toimitti tälle jatkuvasti strategisia materiaaleja ja tarvikkeita. Samoin Kolmas valtakunta olisi ollut NL:n liittolainen, koskapa strategisten tuotteitten kauppaa ja sotilaallista yhteistyötä maiden välillä jatkettiin. Myös Talvisota antaa mahdollisuuden tämän tulkinnan kritisointiin: Sekä Saksa että Iso-Britannia takavarikoivat Suomeen suunnattuja sotamateriaalitoimituksia, joten olivatko molemmat siis liitossa keskenään ja samalla NL:n kanssa Suomea vastaan?

Populaari sanonta kuuluu, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Tämä edellyttää kuitenkin, mikäli kyse ei ole muutoksesta, joka perustuu uusiin, ennen tuntemattomiin lähteisiin tai muuhun uuteen tieteelliseen työhön, sitä, että luovutaan eksaktin historiatieteen perusvaatimuksesta, sen selvittämisestä, ”wie es eigentlich gewesen”, mitä todella tapahtui. Silloin ei kuitenkaan ole enää kyse historiatieteestä, vaan politiikasta. Historiatieteeseen eivät kuulu sellaiset määreet kuin ”hyvä”, ”huono”, ”oikea” ja ”väärä”.

Suomi Jatkosodassa

Suomen aseman määritteleminen keskusteltaessa toisesta Maailmansodasta edellyttää keskittymistä tekoihin, ei puheisiin. Suomen armeijan teot taas ovat nimenomaan poliittisia, toteaahan jo kuuluisa teoreetikko v. Clausewitz, että sota on politiikan jatkamista voimakeinoin. Toisaalta tulee myös muistaa, että koko ajatus erityisistä ”Talvisodasta” ja ”Jatkosodasta” on nimenomaan suomalainen ja sellaisenaan täysin epähistoriallinen. Kyse on toisen Maailmansodan Euroopan sotanäyttämön tapahtumista. Eihän puhuta erikseen myöskään ”Kreikan sodasta”, ”Ranskan sodasta” tai ”Venäjän sodasta”.

Suomen ”valinnasta” voikin todeta, ettei sellaiseen ollut mahdollisuutta, joten sellaista ei todellisuudessa tehty. Jatkosodan puolen määritteli Suomen osalta ensinnäkin Molotov-Ribbentrop -sopimuksen seurauksena käyty sota, toiseksi se, että – kuten molempien maiden johtajat suomalaisille totesivat – maan puolueettomuutta ei tulla hyväksymään. Vaihtoehtoina olivat NL, Saksa tai ”länsi”, johon Suomi Talvisodan jälkeen epätoivoisesti pyrki liittymään. Norjan valloitus 1940 ja se, että sanottu ”länsi”, Iso-Britannia, asetti Suomen vuoden 1941 alussa kauppasaartoon, johti siihen, että ainoa maa, josta Suomi edes jonkinlaisella varmuudella saattoi saada ruokaa Kannaksen menetystä korvaamaan, oli Saksa.

Neuvostoliiton kauttakulkuoikeutta tasapainottamaan Suomi hyväksyi Saksalle vastaavan tyyppisen oikeuden, täysin NL:n tieten. Tätä sopimusta on yleensä käytetty argumenttina ensimmäisestä osoituksesta liittosuhteeseen, mutta samaa pitäisi objektiivisuuden takia soveltaa myös NL:n kauttakulkuoikeuteen. Kauttakulkusopimuksia onkin käsiteltävä nimenomaan vain ja ainoastaan sellaisina.

Myös Suomen saamaa sotamateriaaliapua on pidetty osoituksena liittolaisuudesta. Kyseessä on kuitenkin näköharha. Lukuun ottamatta elintarvikkeita ja ilmavoimien hävittäjäkalustoa sekä polttoainetta Suomen armeijan päävarustaja oli ylivertaisesti Neuvostoliitto ja Puna-armeija koko sodan ajan, ei Saksa. Esimerkiksi armeijan panssarivoimien pääase oli neuvostotuotantoa, samoin pääosa tykistön a-tarvikkeista, käsiaseista jne. Sotasaalisammuksia tuhottiin sekä ampumalla että räjäyttämällä suuria määriä vielä 70-luvulla.

Suomen asema sodassa selviää kuitenkin parhaiten tarkastelemalla, mitä Suomen armeija oikein käytännössä teki, etenkin hyökkäys- ja asemasotavaiheen aikana. Parhaan kuvan asiasta saa tarkasteltaessa sodan kehittymistä pohjoisesta etelään. Koska sotatoimet ovat vain politiikan väline, niiden seuraaminen antaa vastauksen kysymykseen Suomen asemasta melko selkeällä tavalla


Hyökkäys Neuvostoliittoon Suomen alueelta

Suomen ja Saksan oletetun Jatkosodan aikaisen liittolaisuuden tarkastelussa todellisten tapahtumien esittäminen kronologian sijaan maantieteellisesti antaa selkeimmän kuvan jälkitarkastelussa. Näin siitä huolimatta, että varsinaisten sotatoimien alku kiistatta on sijoitettavissa NL:n suorittamiin pommituslentoihin. Toki on muistettava, että usein viitattu Hitlerin ”im Bunde” -puhe pidettiin vasta noin 2 tuntia sen jälkeen, kun Suomeen lähteneet Puna-armeijan pommikoneet olivat nousseet kentiltään. Yhteys on siis jo tuossa vaiheessa ongelmallinen.

Petsamo: Saksa aloitti hyökkäyksen Suomen kautta Petsamon alueella kahden divisioonan ja niitä tukevan suomalaisen Er.Os.P:n voimin 29.6. Keskeinen osa suunnitelmaa oli Er.Os.P:n koukkaus vihollisen selustaan, mikä olisi pakottanut Puna-armeijan peräytymään. Osasto Pennanen oli 757 miehen voimin Talvisodan aikana käynyt menestyksekkäästi sotaa kolmen divisioonan vahvuista (n. 51 000 miestä) vihollisarmeijakuntaa vastaan ja jopa pakottanut sen perääntymään useita kertoja. Nyt lähes kaksi kertaa vahvempana (n. 1800 miestä) Pennasen johtama osasto kohtasi vihollisen kevyen rajajoukkojen osaston ja ilmoitti saksalaisille olevansa pakotettu peräytymään. Saksalaiset törmäsivät vihollisen varustettuihin asemiin ja hyökkäys pysähtyi koko sodan ajaksi.

Etelämpänä saksalainen XXXVI armeijakunta lähti hyökkäykseen kahden saksalais- ja yhden suomalaisdivisioonan voimin kohti Kantalahtea. Hyökkäys kohtasi hajanaista vastarintaa, minkä seurauksena SS-div. Nord pakeni pakokauhun vallassa, nopeimmat Kemijärvelle saakka. Tämä pakotti saksalaisten 169 D:n pysäyttämään hyökkäyksensä. Suomalainen 6.D mukautui tilanteeseen ja jatkoi etenemistään omaan tahtiinsa. 6.D:n etujoukkona Kev. Os.3 eteni Tolvantojärven eteläpuolta kohti Vienanmerta vihollisen paetessa epäjärjestyksessä. kesken etenemisen 6.D sai kuitenkin käskyn pysäyttää hyökkäyksen, vaikka Kirovin radan katkaisu olisi ollut enää päivien kysymys. Divisioona peräytyi asemiin, joihin se käytännössä jäi koko sodan ajaksi.

Saksalaisille alistettu suomalainen III AK (Siilasvuo) aloitti hyökkäyksen Uhtuan kautta kohti Sorokkaa 1.7. Armeijakuntaan kuului 2 divisioonaa sekä saksalainen kevyt panssariosasto. 19.7. taistelussa surkeaksi osoittautuneen SS-divisioonan jäljellä olevia osastoja alistettiin Siilasvuolle, joka pisti ne pääasiassa huoltotehtäviin. 7.8. Ryhmä J, johon nyt oli jo uskallettu liittää Waffen SS-joukkoja, valtasi Kiestingin. Syyskuun alussa saksalaisiin vähintäänkin nuivasti suhtautunut Siilasvuo järjesti kenr. Demelhuberin johtamat SS-joukot kärkeen ja samalla mottiin. 25.9. Siilasvuo ryhmittyi puolustukseen.

”Mikkelin hyökkäys”

Saksalaisten ja suomalaisten välirajan eteläpuolella joukot olivat ryhmittyneet puolustukseen. Tällä alueella sodankäynnistä vastasi Mikkelin päämaja, joka ei ollut alistettu Saksan ylijohdolle, päinvastoin kuin kaikki muut Barbarossaan osallistuneet armeijat.

Sodan aloittamisesta oli Saksan kanssa sovittu, että hyökkäyksen saavuttaessa Väinäjoen tasan (Riika) Suomi aloittaisi hyökkäyksen kohti Leningradia. Saksa valtasi Riian 1.7., mutta Suomi ilmoitti, että koska joukot olivat vielä puolustusryhmityksessä, sotatoimia ei voitaisi täydellä teholla aloittaa. Karjalan armeijan varsinainen toiminta aloitettiinkin Saksan voimakkaan painostuksen tuloksena vasta 9.7., yli viikon ”myöhässä” ja vasta lähes kolme viikkoa Barbarossa alun jälkeen. Päähyökkäys alkoi 10.7., ja Laatokan pohjoispuolen Korpiselkä vallattiin. Hyökkäys Viipurin kautta kohti Leningradia alkoi vasta lähes 2 kuukautta Barbarossan alkamisen jälkeen, elokuun lopulla.

Karjalan armeijan mukana oli saksalaisia joukkoja, keskeisenä vahvennettu 163.D, joka osoittautui melkoisen kykenemättömäksi taisteluun peitteisessä maastossa. Saavutettaessa Syväri tämä saksalainen divisioona oli siirretty kärkijoukoksi joen luusuan alueelle, josta oli tavoitteena ”Kädenlyönti Syvärillä”, yhtyminen Tihvinään eteneviin saksalaisiin ja Leningradin saartaminen.

”Kädenlyönnin” epäonnistuminen johtui kahdesta merkittävästä seikasta: 1) Kun Syväri oli saavutettu etelässä, Karjalan armeijan joukot, jotka olivat toimineet yhteistyössä saksalaisen divisioonan kanssa, siirrettiin yht’äkkiä pohjoisemmas, osallistumaan tuiki tärkeän, mutta koko sodan kannalta täysin merkityksettömän Petroskoin ja Aunuksen pohjoisosien valtaamiseen. Seurauksena 169.D ei aloittanut varsinaista hyökkäystä, vaikka sen tavoitematka oli vain muutaman kilometrin päässä sijaitseva Ojattijoen ranta. 21.8. Mannerheim varmuuden vuoksi siirsi koko 163.D:n reserviin. 2) Syvärin itäpuolelle oli ilmestynyt voimakas Puna-armeijan yhtymä alueelle, jossa vieläkään ei ole kunnon tiestöä eikä oikeastaan minkään laista ”luonnollista” tarvetta moiselle. Tilanteelle voi vain arvailla syitä niin kauan, kuin Neuvostoliiton sota-arkistoja ei ole kokonaisuudessaan avattu. Merkittävää tukea ”sattuman” poissulkemiselle kuitenkin antaa, että Suomessa edelleen toimi sekä USA:n että Iso-Britannian diplomaattiedustusto ja että Päämajalla oli suora yhteys Neuvostoliiton Tukholman-suurlähetystöön.

Hyökkäys kohti Leningradia


Suomen suhdetta Saksaan liittolaisena kuvaa parhaiten Viipurin läänin menetettyjen alueiden takaisinvaltauksen kronologia. Suomalaisten päätehtävä oli Saksan suunnitelmissa toisaalta sitoa Puna-armeijan joukkoja, toisaalta katkaista Kirovin rata, nk. Muurmannin rata, joka oli yksi huoltoreiteistä USA:sta (ei toki tärkein). Kumpaakaan tavoitetta ei toteutettu, edes sidottujen vihollisjoukkojen määrä ei ollut merkittävä kokonaistilanteen kannalta.

Hyökkäys kohti Viipuria ja Leningradia määrättiin aloitettavaksi 22.8. Kuitenkin Puna-armeijan ylin johto, Stavka, antoi jo 20.8. käskyn joukkojen vetäytymisestä, joka aloitettiinkin välittömästi. Kun tilanne selvisi, Päämaja antoi käskyn ryhtyä välittömästi etenemään alueilla, joilta vihollinen vetäytyi, taisteluyhteyden ylläpitämiseksi. 29.8. suomalaiset saapuivat tyhjennettyyn Viipuriin. itse kaupungissa ei varsinaisia taisteluja käyty. Kaupungin eteläpuolella, Sommeen aseman lähellä, Porolammen metsissä, tuhottiin Kannaksen ensimmäinen suurmotti.

Eteneminen jatkui suomalaisittain ”salamasotana” Viipurin ohi, ja Kivennapa saavutettiin 29.8. Nopea eteneminen esti vihollisen lähes paniikissa peräytyvien joukkojen järjestymisen tehokkaaseen puolustukseen, ja vanha raja saavutettiin 2.9.

Jo 20.8. kenraali Erfurt oli tuonut Päämajalle tiedon saksalaisten tulevasta pyynnöstä osallistua Leningradia vastaan suunnattuun operaatioon. Suomalaiset lähettivät 24.8. pidettyjen neuvottelujen jälkeen ehdottoman kielteisen vastauksen. Saman lainen oli vastaus saksalaisten 31.8. uudistettuun pyyntöön.

Suomalaisten edettyä Kannaksella vanhalle rajalle armeija pysähtyi oikaistulle rintamalle 9.9.1941 jääden siihen vuoden Puna-armeijan 1944 ”5.strategisen iskun” alkamiseen. Varsinaisesta vanhan rajan ylittämisestä ei oikeastaan voi puhua, kyseessä oli lähinnä taktinen toimi, koska vanhan itärajan käyttäminen puolustuslinjana olisi ollut sotilaallisesti täysin mahdotonta. Omana pidetyn alueen osittainenkin takaisinvaltaamatta jättäminen, kun siihen ilmeinen tilaisuus ja kysy oli, taas olisi ollut poliittisesti mahdotonta.

Saarto, jota ei ollut

Mielenkiintoisimpia yksityiskohtia Suomen ja Saksan kuvitellun liittolaisuuden kohdalla on kuitenkin Leningradin kohtalo. Leningradin ”900 kohtalon päivää” on saanut myyttiset mittasuhteet niin itäisessä kuin läntisessäkin historiankirjoituksessa. Varsinaisesti saartoa on kuitenkin tieteellisessä historiankirjoituksessa tutkittu yllättävänkin vähän. Tämä johtuu mitä ilmeisimmin Suomen ongelmallisesta asemasta musta-valkoiseksi usein kuvitellussa – ja toivotussakin – historiakäsityksessä.

Suomalaiset eivät saksalaisten suureksi harmiksi siis toteuttaneet sen enempää ”Kädenlyöntiä Syvärillä” kuin hyökkäystä Leningradiinkaan. Ratkaisua tilanteeseen yritti jo aiemmin sekä poliittiselle että sotilaalliselle johdolle harmaita hiuksia tuottanut, Berliiniin, pois asioita sotkemasta lähetetty kenraali Talvela. Talvela, joka ei koskaan ymmärtänyt sodankäynnin politiikalle alisteista asemaa, masinoi omatoimisesti operaation Leningradin saartamiseksi, jotta Saksa voisi sen lopulta tuhota tai valloittaa.

Talvelan kuningasidea oli strategisesti tärkeän Suhon saaren valtaus. Onnistuessaan operaatio olisi toteuttanut Leningradin saarron ja lopettanut liikenteen kaupungista ja kaupunkiin. Leningrad oli nimittäin keskeisessä asemassa itärintaman sotateollisuudessa; kaupungista kulki tasainen virta mm. panssarivaunuja ja tykistöä sotaa käyvälle Keski-Venäjälle. Reitti kulki juuri Suhon ja mantereen välistä, talvella jäälle rakennettua rautatietä pitkin, sulana aikana laivakuljetuksina.

Suhon operaatio jätettiin lähes täysin italialaisten ja saksalaisten huoleksi, Italiasta oli kuljetettu jopa oma laivasto-osasto Laatokalle. Lähinnä suomalaisten lähes täydellisen passiivisuuden ja sen, että Puna-armeija ilmeisesti osasi odottaa maihinnousua, takia yritys epäonnistui eikä sitä koskaan yritetty uusia. Leningradia ei siis missään vaiheessa toista maailmansotaa piiritetty, vaan kyseessä on yksi monista toisen Maailmansodan hellityistä sankarimyyteistä.

Suomalaisten osuudesta ”saartoon” kertookin parhaiten se, että Pietarissa edelleen on jäljellä muistoina sodan ajalta yleisölle tarkoitettuja kylttejä, joissa ilmoitetaan, että katujen itäpuoli on turvallisempi – syynä on, että suomalainen tykistö ei missään vaiheessa tulittanut kaupunkia. Kylttejä ei olisi voinut asentaa, ellei tilanteen pysyvyys olisi ollut luotettavasti tiedossa. Ei olekaan ihme, että Stalinille kirjoitettu Hitler-analyysi (siis aikalaislähde) puhuu "saksalaisten yrityksestä saartaa Leningrad". Myytti saarrosta on myöhemmin kehitetty tyypillinen voittajaien sankaritarina.

Liittolainen, ja jos, niin kenen?

Toisen maailmansodan tapahtumahistoria osoittaa selkeästi, että Suomi ei valtiona ollut sen enempää Saksan kuin Neuvostoliitonkaan liittolainen. Myöskään Stalinille kirjoitettu Hitler-analyysi ei lue Suomea Saksan liittolaisten joukkoon, vaan luettelossa on mainittu vain Italia, Unkari ja Romania. Sen sijaan Suomen suhteet länsiliittoutuneisiin olivat enemmän kuin tiiviit. Paljon mainostettu Ison-Britannian sodanjulistus Suomelle itsenäisyyspäivän 6.12.1941 ”kunniaksi” ei oikeastaan kerro paljoakaan. Kyseessä ei ollut Suomeen kohdistunut symbolinen loukkaus vaan puhdas sattuma. Samana päivänä maa julisti sodan nimittäin myös muille Saksan sotiville liittolaisille, joille Suomen itsenäisyyspäivän merkitys oli tasan nolla. Tilannetta kuvaakin parhaiten Churchillin sodanjulistuksen johdosta Suomen valtiojohdolle lähettämä yksityissähke, jossa hän pahoittelee, lähes pyytää anteeksi, tapahtunutta.

Paljon tärkeämpää on, että varsinaisia sotatoimia länsiliittoutuneiden välillä ei koskaan ollut. Päinvastoin, alkuvuodesta 1943 USA:n ja Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto sopivat Länsiliittoutuneiden Pohjois-Norjaan suoritettavasta maihinnoususta, jonka tarkoituksena oli Saksalaisten ajaminen pois Norjasta. Suomen ainoa ehto oli, ettei Suomen maaperälle tule Puna-armeijan joukkoja. Tämä suomalaisten ehto johti siihen, että Neuvostoliitto asettui vastustamaan operaatiota. Voidaan olettaa, että toteutuessaan operaatio olisi lyhentänyt toista Maailmansotaa noin puolellatoista vuodella ja säästänyt miljoonien, niin Akselin kuin Liittoutuneidenkin, sotilaiden ja siviilien hengen.

Myös tärkeän Muurmannin radan katkaisussa suomalaiset ”epäonnistuivat”. Kuten edellä totesin, menestyksekäs hyökkäys Kantalahteen keskeytettiin, vaikka vastassa ei enää ollut järjestäytynyttä Puna-armeijan vastarintaa. Lisäksi kaukopartioille, jotka toimivat Arkangelin radan suunnassa, annettiin ehdoton kielto rataliikenteen häiritsemisestä ja niiden tehtäväksi annettiin pelkkä liikennelaskenta. Näin voitiin valvoa, kuinka suuri osa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista meni saksalaisia vastaan, kuinka suuri osa jäi Suomen rintamalle. Näyttää siltä, että Sorokan–Muurmanskin rataa ja sen rahtia tuhottiin vastaava määrä. Tämä taas edellytti melko tarkkaa tietoa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista.

Suomen ja Länsiliittoutuneiden yhteisoperaatio ei ole uutta tietoa, vaan on esitetty jo Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Voidaan kuvitella, mikä olisi ollut Saksan reaktio, jos se olisi ollut tietoinen ”sankarikansan” (Heldenvolk) toimista ja niiden taustoista. Kaikki saatiin kuitenkin peiteltyä ja salattua. Keskeistä onkin, että ”liittolaismyytin” luojat ja ylläpitäjät jättävät kaiken tämän huomiotta, sillä sehän ei sovi ”Totuuteen”.

Ruotsin kieli Suomessa

”Ruotsalaiset valloittajat” 1800-luvun poliittinen luomus


Suomen sisäpolitiikkaa vaivaa edelleen 20-luvun kielitaistelujen perintö.

Ruotsalaisuus Suomessa

Ruotsalaisuutta, oikeastaan ruotsinkielisyyttä, on pidetty monissa piireissä eri aikoina erisuuruisena yhteiskunnallisena ongelmana. Erityisesti on pelätty ruotsinkielisyyden olevan uhka suomen kielelle ja suomalaiselle kulttuurille, pahimmillaan jopa kansanvallalle Suomessa. Ruotsinkielistä väestöä on syytetty valloittamisesta, suomalaisten alistamisesta ja rasistisesta riistosta.

Rasististen äänenpainojen taustalla on J. Freudenthalin Suomeen poliittisena ideologiana tuoma sosiaalidarvinistinen rotuoppi, pseudotiede, jolle ei ollut muuta perustaa kuin olemassa olevat olot, ja nekin melko ”vapaamielisesti” tulkittuina. Kyse oli oikeastaan vain alkukantaisesta heimoideologiasta, ”me”, ”hyvät” ja ”muut”, huonot”. Freudenthalin toiminnassa ja ideologiassa oli kuitenkin kaksi tärkeää piirrettä, jotka usein jätetään huomiotta: Ensiksikin hänen luomansa ”ruotsalaisuusliike” oli äärimmäisen elitistinen, eikä suinkaan korostanut ”kalastaja pettersonin” sosiaalista ja rodullista etevämmyyttä ja toiseksi se oli nimenomaan reaktio ”aitosuomalaisuuden” nostattamaa opiskelijaliikettä vastaan, joka, paradoksaalisesti, oli alkujaan suuntautunut panslavismin leviämistä vastaan.

Suomalaisuusliikkeen konflikti ruotsinkielistä akateemista maailmaa vastaan johtui siitä, että ”vihollinen”, tsaarin hallinnon panslavismi, käytti kanavanaan Helsingin ruotsinkieliseksi muodostunutta hallintokoneistoa. Tämä taas oli tapahtunut siksi, että hallinto halusi nimenomaan sanoutua irti ”venäläisyydestä”. Toisaalta tsaari suosi hallinnossa aatelia, ja ylempää papistoa, jotka osasivat ruotsia. Maan lainsäädäntö taas oli kirjoitettu ruotsiksi – Ruotsin ajan uutta lainsäädäntöä ei, poikkeuksellisesti, ollut käännetty suomeksi valloituksen tapahduttua. aika oli loppunut. Suomessa taas käännöstyöhön ei ollut resursseja.

Suomen ”ruotsalaisuuden” synty

Suomen ”ruotsalaisuuden” synnyn ja kehityksen ymmärtämiseksi on mentävä neljän tuhannen vuoden päähän, kivikauteen. Samalla on muistettava, että se alue, jonka me nyt käsitämme Suomeksi, on sattuman tulosta ja nykymuodossaan syntynyt vasta 1945. Kivikaudella, noin 2500 eKr. suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue oli Fennoskandiassa paljon laajempi. Se, mikä tuo kielimuoto oli, on mahdotonta sanoa, mutta kulttuurijatkumon perusteella voidaan varmasti sanoa sen kuuluneen samaan kieliryhmään kuin nykysuomi.

Sen sijaan on mahdollista osoittaa, missä kieliraja oli tarkastelun lähtökohdassa. Ruotsalainen arkeologi Göran Burenhult on osoittanut, että Etelä-Ruotsissa vallitsi suhteellisen pysyvä materiaalisen, ja osin henkisen, kulttuurin raja noin 2500 eKr. alkaen. Tämä raja kulki karkeasti linjaa Sognevuono – Göötepori – Kalmari. Se, että kyseessä oli myös kieliraja, perustuu täysin siihen, mitä sosiaalisessa antropologiassa tiedämme ihmisen käyttäytymisestä yleensä. On täysin mahdotonta, että samaa kieltä puhuvalla alueella vallitsisi neljän tuhannen vuoden ajan alueellisesti kaksi täysin erilaista materiaalista kulttuuria. Samoin on täysin mahdotonta, että samaisen neljän tuhannen vuoden ajan yhtenäisen materiaalisen kulttuurin alueella vallitsisi alueellisesti kaksi täysin erilaista kieliyhteisöä.

Arkeologisten jatkumoiden tarkastelu Euroopan laajuisesti osoittaa, että tuon rajan pohjoispuolen kieli on olut uralilaiseen ryhmään kuuluvaa, eteläpuolella indoeurooppalaiseen. Vielä 1500-luvun alussa Mälarin laaksossa asuva itämerensuomalainen väestönosa asui alueen parhailla veromailla. Mistään siirtolaisuudesta, joka olisi tullut köyhemmästä Suomesta, ei siis voi olla kyse. Ei olekaan sattumaa, että roomalaisen Publius Cornelius Tacituksen teoksessa mainittu liittokunta, ”suebit”, on sekä Suomen että Svean etymologinen perusta. Tacitus toteaa nimenomaan, että ”suebit eivät ole yksi kansa”. Vanhoissa kartoissa Suomenlahti onkin usein ”Mare Suebicum”.

Kielirajan murtuminen

Etelä-Ruotsin kieli- ja siis samalla kulttuuriraja säilyi suhteellisen pysyvänä aina Pohjolan historiallisen ajan alkuun. Tätä kuvaa parhaiten riimukirjoitusten leviäminen: Riimukirjoitukset tunnettiin ja niitä käytettiin germaanistenkielten alueella jo esikristillisiltä vuosisadoilta. Sen sijaan mainitun rajan pohjoispuolelle ensimmäiset riimukirjoitukset ilmestyvät vasta noin 800-luvulla. Tämä näyttää olevan suoraan sidoksissa Tanskan kuningaskunnan syntyyn. Keskitetyn kuninkaanvallan kehittyminen johti siirtolaisuuteen – nykyisin sanottaisiin ”poliittiseen pakolaisuuteen” – joka suuntautui pohjoiseen.

Tämä asutusliike kulki pitkin Norjan pohjoisrannikkoa, ja siitä kertoo elävästi moni vanha saaga. Kristinuskon mukaan tuoman keskitetyn kuninkaanvallan edetessä myös Norjaan siirtolaisuus (pakolaisuus) johti lopulta siirtymiseen Islantiin, Gröönlantiin ja sieltä ”Vinlandiin”, nykyisen Kanadan alueelle.

Ruotsissa kehitys oli hieman toisen lainen: Asutusliikkeen kehittymistä on kyetty seuraamaan paikannimistön historian perusteella. Bengt Pamp on osoittanut ”torp” -tyyppisten nimien leviämisen kronologian. Tämä vanha germaanista alkuperää oleva sana, joka Tanskassa ja Saksassa tarkoittaa pientä kaupunkia tai kylää, on kulttuurirajan pohjoispuolella muuttunut tarkoittamaan jonkun toisen maalle perustettua asutusta, ”torppaa”. Sanan ilmestyminen nykyisen Ruotsin paikannimistöön alkaa juuri tuolla 800-luvulla, ja se leviää hitaasti kohti pohjoista.

Kehitys pysähtyy 1500-luvun alussa Kustaa Vaasan valtaannousun aikoihin. Pakolaisuus Tanskasta tyrehtyy. Anders Buren kuuluisassa Ruotsin valtakunnan kuvauksessa todetaankin merkitsevän kielirajan kulkevan vielä 1600-luvun puolivälin tienoilla Gästriklandin pohjoispuolella. Viimeinen suomea osannut Ruotsin kruunupää oli kuningatar Kristiina. Vasta hänen jälkeensä suomen asema alkoi heiketä, kun valtaistuimelle nousi saksalaisperäisiä hallitsijoita.

”Ruotsalaisuus” leviää nykyisen Suomen alueelle

Nykyisen Suomen alueelle pohjoisgermaaninen väestö alkaa levittäytyä jo varhain, 800-luvulla. Tällöin laajeneva Tanska valloittaa Ahvenanmaan, ja alkuperäinen väestö joko hävitetään tai pakenee paikalta. Professori Nevanlinna osoitti jo 40-luvulla, että Ahvenanmaan ruotsinkielinen väestö on lähes kokonaisuudessaan peräisin Etelä-Tanskasta, Slesvigin ja Holsteinin alueelta. Tämä valloitus toisaalta katkaisi Suomen vanhan yhteyden Mälarin laaksoon, toisaalta johti tanskan ja ruotsin eriytyessä siihen, että ruotsista tuli Ahvenanmaan kieli, ei tanskasta.

Ahvenanmaan valloitus on ainoa sotilaallisen toiminnan seurauksena tapahtunut siirtolaisuustapahtuma. Sen sijaan Pohjanmaan ja Uudenmaan ruotsinkielinen asutus on seurausta 1200-luvun taloudellisesta kehityksestä. Kristinuskon levittäydyttyä katolisessa muodossaan yhä pohjoisemmas – ”kerettiläisyyttähän” Pohjolassa oli ollut jo kauan – kalasta, joka oli kirkon mukaan ainoa ”oikea” paastoruoka, tuli merkittävä vientiartikkeli. Seuraus oli, että pitkin rannikkoa Ruotsin puolella levinnyt pohjoisgermaania puhuva asutus laajeni itäpuolelle Pohjanlahtea ja Uudenmaan rannikolle.

Tämä ”skandinaaviskaa” puhunut väestö asettui asumaan rannikon luodoille ja asumattomille saarille, alueille, jotka eivät suomalaisille kelvanneet. Tämän asutusliikkeen seurauksena muodostunut nykyinen vauras ruotsinkielinen maanviljelijäväestö on siis 1200-luvun ”kalastajapettersonien” jälkeläisiä ja asuttaa oikeastaan vanhaa vesijättömaata. Maan kohoaminen on luonut rannikon ruotsinkielisen alueen, ei kuviteltu ”valloitus”.

Kielenvaihtoa

Kahden edellä esitetyn muuttajaryhmän lisäksi Suomessa on kolme muutakin ruotsinkielistä, selvästi erottautuvaa, ryhmää. Näistä ylivoimaisesti pienin on vanhan ruotsalaisen aateliston jälkeläiset, joiden lukumäärä voidaan laskea korkeintaan sadoissa. Tästä ryhmästä vain harva on enää taloudellisesti tai poliittisesti merkittävässä asemassa. Ryhmä saapui Suomeen pitkän ajanjakson kuluessa, eikä se koskaan oikeastaan muodostunut määrällisesti merkittäväksi.

Sen sijaan kaksi muuta ruotsinkielisryhmää ovat todella merkittäviä. Niiden synnyn taustalla ei ole muutto, vaan kielen vaihto. Ensimmäinen, alueellisesti syntynyt, on Turunmaan saariston ruotsinkielinen väestö. Tämän ryhmän historiallinen asuma-alue ulottuu koko Turunmaan saaristoon, aina Kemiöön asti. Kielenvaihdon taustalla on melkoisen maallinen ja raadollinen syy, raha. Merkittävältä osin kalastukseen nojannut väestö opetteli asiakkaidensa kielen, ruotsin. Olihan Tukholma keskeinen kulutuskeskus. Myös alasaksalaisten asiakkaiden kanssa tultiin toimeen ruotsilla. Kehitystä voi seurata paikannimistön muuttumisella, juuri maan kohoamisen takia. Alueen suurten saarien nimet ovat väännöksiä suomesta – Nauvo, Parainen, Korppoo, Houtskari jne., ja mitä korkeammalla ollaan, sitä useammin nimi on johdettavissa itämerensuomeen, so. sitä vanhempi se on.

Toinen, paljon merkittävämpi, vaikka luvultaan pienempi, on vanha säätyläissukujen ryhmä. Nämä papit, virkamiehet jne., jotka Ruotsin aikana vastasivat sekä kirkon että valtion hallinnosta, muuttivat nimensä latinan ja ruotsin sekamelskaksi. Näin syntyivät sellaiset sukunimet kuin Gummerukset (Pihkala), Wegeliukset (Seinäjoki), Alopaeukset (Kettunen) jne. Leimallista näille nimille onkin juuri latinalaispääte. Varsinainen kehitys ruotsinkielisiksi näiden sukujen kohdalla ei kuitenkaan suinkaan tapahtunut Ruotsin valtakunnan aikana, siitä huolimatta, että yhteydet valtakunnan länsiosiin edellyttivät ruotsin osaamista, etenkin pappien kohdalla.

Säätyläissukujen ruotsinkielistymisen voi katsoa alkaneen toden teolla vasta, kun Venäjä valloitti Suomen Napoleonin sotien oheisvaikutuksena. Paradoksaalista sen keskustelun kannalta, jota edelleen välillä käydään Suomessa, on, että ruotsin aseman määrätietoinen vahvistaminen hallinnossa oli nimenomaan isänmaallisuuden motivoimaa. Sen tarkoitus oli estää venäjän nousu hallinnon valtakieleksi.

Monikulttuurinen oikeusvaltio

Voiko sellaista olla?

Media puhuu ja kirjoittaa jatkuvasti "monikulttuurisuudesta". Mitä se on? Mitä on "kulttuuri"? Usein todetaan, että se on vaikeasti määritettävissä. Näin toki ei ole. "Kulttuuri" on niiden tapojen ja normien kokonaisuus, jotka yhteisö kokee sanktion (positiivisen tai negatiivisen) varaisesti noudatettaviksi. Jos "kulttuuri" olisi vain sitä, että käytetään outoja vaatteita, tanssitaan jänniä tansseja ja syödään kummallista ruokaa, ihmisen "kulttuuri" vaihtuisi aina vaatekaapilla käytäessä.

Pohjoismainen ihanne on jo vuosisatoja ollut kansanvaltainen oikeusvaltio. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: :1) Lait, nuo kulttuurin ylimmät normit, ovat kansalaisten joko suoraan tai valitsemiensa edustajien välityksellä tekemiä sopimuksia, joiden vahvikkeena on sanktio - rangaistus tai etuus. 2) Valtion sisällä nuo normit ovat yhteiset, so. laki on kaikille sama. Tämän ihanteen yhdistäminen yllämainitun "kulttuurin"moninaisuuteen ei onnistu. Kansanvaltainen, monikulttuurinen oikeusvaltio on looginen mahdottomuus.

Uuups, mutta...

Suomen talousongelmiin, kaikkiin, ON olemassa ratkaisu

Suomea vaivaavaan talouden lievään taantumaan on olemassa ratkaisukeinot. Ratkaisevaa on, halutaanko niitä käyttää, ja jos ei, niin miksei.

Suomen keskeinen talousongelma on metsäteollisuuden ulkoistaminen halvempina pidettyjen maiden alueelle, lähemmäs kuviteltuja tai seliteltyjä markkina-alueita. Miten sellutehtaan siirtäminen Uruguayhin on lähempänä Keski-Eurooppaa kuin Suomi, on arvoitus. Toisaalta on ilmeinen tosiasia, että raaka-aineen saatavuus Suomessa on selvästi heikentynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Raaka-aineongelmaan on olemassa loistava ratkaisu: Metsän tuottoa voitaisiin verottaa kasvun mukaan, so. sitä mukaa, kun omaisuus lisääntyy, ei realisoinnin mukaan. Tämä takaisi toisaalta sen, että metsän myynti ei olisi sidottu suhdanteisiin, toisaalta se, että metsää myytäisiin, ihan vain verojen maksamiseksi. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja puu liikkui.

Myös kuntien hiipuvat talousnäkymät ovat johtaneet kansantaloudellisiin kummallisuuksiin. Kuntia on yhdistelty tehostamisen nimissä, vaikka sekä Kuntainliiton että valtionvarainministeriön laskelmat kiistatta osoittavat, että parhaassa kunnossa ovat kunnat, joiden asukasluku liikkuu 30 000 tietämissä. Näihin ongelmiin on samoin olemassa helppo ratkaisu: suurten kuntien jakaminen osiin johtaa tilanteeseen, jossa kansalaisvalvonta tehostuu, ja näin tehokkuus väistämättä lisääntyy. Kuntien määrä kasvaisi näin arviolta 800 tienoille. Mikään ei estä näitä ”pieniä” kuntia toimimasta yhdessä suurten hankkeitten osalta. Kuntien rahoitusaseman parantaminen samassa yhteydessä on myös helppoa: määrätään yritykset kunnallisverovelvollisiksi, ja verotuksen perusteena verotettavan tulon tuotantokunta. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja kuntien talous oli kunnossa.

Myös valtiontalouden saaminen kuntoon on melkoisen ongelmatonta. Valtiohan olemme me, eivät ”ne”, ihan jo perustuslainkin mukaan. Tuloverotuksen muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi toisi väistämättä valtion talouteen tasapainoa. On mieletöntä, että ”otsansa hiessä” palkkatuloja ansaitseva maksaa veroa enemmän kuin kotona sohvalla makaava ”pääomasijoittaja” tai taloudellinen spekulantti.

Koska julkisista palveluista ja tulonsiirroista hyötyy suurituloinen selvästi enemmän kuin pienituloinen, on oikeudenmukaista asettaa kaikki tulot ”samalle viivalle” muodostumistavasta riippumatta. Samoin on oikeudenmukaista, että suurituloinen maksaa suuremman veronmaksukykynsä ja saamansa suuremman hyödyn takia suuremman osan tuloistaan veroina kuin pienituloinen. Progression kiristäminen jyrkästi yli 5 000 euron tuloista lähtien aina 94% asti korjaisi nykyiset ongelmat periaatteessa automaattisesti. Sekä ylisuuret tulot että erilaiset kohtuuttomat optiojärjestelyt tulisivat tarkoituksettomiksi sekä saajalle että maksajalle. Samalla ”pienituloisten” ryhmä pienenisi ratkaisevasti, koska säästetyt ”optiorahat” voitaisiin käyttää matalapalkka-alojen palkankorotuksiin. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa eikä ”optiomiljonäärejä” ollut.

Myös yhteisen julkisen taloutemme toinen puoli, menot, on helposti saatavissa aisoihin. Loistavia toimia olisi esimerkiksi luoda kunnallinen liikennelaitos kuntiin, joissa julkisen paikallisliikenteen järjestäminen on mielekästä. Vastaavasti esimerkiksi tiestön rakentamisen pilviin nousevat kustannukset saataisiin hallintaan perustamalla valtiollinen tielaitos, jonka nimeksi voisi laittaa esimerkiksi ”Tie- ja vesirakennuslaitos”. Myös maapostia varten voitaisiin luoda valtion laitos, joka toimisi koko maassa, ja antaa sille nimeksi vaikkapa ”Posti”. Näin päästäisiin eroon julkisten palvelujen näennäisistä tuottovaatimuksista. Miksi yhteisesti omistamamme laitoksen pitäisi tuottaa jotain muuta kuin palveluja?

Valtion talouden kuntoon saattaminen edellä esitetyin keinoin mahdollistaisi lisäksi verotarkastajien määrän kolminkertaistamisen ja hallinto-oikeuksien osastojen kaksinkertaistamisen, mikä sitten ihan todellisuudessa lisäisi hallinnon tehokkuutta. Samalla rikollinen talous saataisiin kuin sivutoimena minimoitua. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa.

Julkisen, yhteisen, taloutemme kuntoon saattaminen mahdollistaisi myös koulutuksen tason nostamisen ja koulutetun väestön osaamisen laajentamisen. Yliopistoille ja ammattikorkeakouluille kyettäisiin suuntaamaan enemmän varoja, etenkin talouselämän kannalta ongelmallisen perustutkimuksen osalta. Samalla väestön yleinen koulutustaso nousisi, ja suomalainen työläinen olisi pääsääntöisesti maisteritasoisen tutkinnon suorittanut.

Tieteellisen ja ammatillisen tason jatkuva korottaminen tekisi Suomesta taas johtavan innovaatiokeskuksen. Nykyinen malli, jossa jatkokoulutusta antavien oppilaitosten itsenäisyys on lopetettu ja niistä ollaan tekemässä yrityselämän tarpeita palvelevia ”innovaatiohautomoja” koulutuksen ja tutkimuksen sijaan, on tie, joka johtaa kansalliseen itsemurhaan. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja koulutusjärjestelmään talous oli kunnossa.

Suurin yksittäinen talousongelma on kuitenkin massojen kulutuskyvyn hiipuminen. Tässä on osasyynä työttömyyttä koskeva tilastollinen harha. Kun Paavo Lipponen aikoinaan lupasi puolittaa työttömyyden, joka silloin oli noin 470 000, hän piti lupauksensa. Sitä ei kuitenkaan pidetty työllistämällä, vaan muuttamalla tilastointia. Viikoittaista työttömyyttä tarkasteltaessa aiempi normi oli 20 työtuntia 7 päivän jaksossa, ”puolittaminen” tehtiin laskemalla vaatimus neljään (4!) tuntiin viikossa. Jos siis 7 päivän jaksossa oli 4 tuntia palkkatyössä, ei tuolla viikolla ollut työtön.

Työttömyys ei kuitenkaan sinänsä ole ratkaisematon ongelma. Se helpottuu, kunhan massoille jaetaan lisää ostovoimaa. Tehokas keino on esimerkiksi opintorahan ja työttömyyspäivärahan tason nostaminen sellaiseksi, ettei kansalainen tarvitse toimeentulotukea kuin poikkeustapauksessa. Uuups, mutta meillähän oli ennen tällainen systeemi, ja jo 40 000 työttömyyttä pidettiin ”hätätilana”.

Myös tavallista kansalaista eniten haittaava kehitys, hintatason nousu, saataisiin kuriin pelkästään tuloveroa oikeudenmukaistamalla. Tuloerojen kasvu on suurempi syy hintatason yleiseen nousuun kuin inflaatio. Tätä kansantaloustieteen tosiasiaa ei haluta myöntää. Se, ettei sitä myönnetä, ei kuitenkaan muuta asiaa. Samalla pienituloisten reaaliansio, tulojen todellinen ostovoima, kasvaisi automaattisesti, ilman yritystaloutta rasittavia palkankorotuksia. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja hintataso kohtuullinen. Jopa työttömillä ja eläkeläisilläkin oli ruokaa joka päivää pöydässä.

Kokonaiskehityksen kannalta on kuitenkin oleellista, että näitä ”uudistuksia” ei haluta toteuttaa. Poliitikot ja erilaiset elitistiset eturyhmät vastustavat niitä periaatteessa, koska ”vero” ja ”yhteinen talous” ovat suomen kielen uusimmat kirosanat. Äänestäjien ongelmana on taas Johannes Virolaisen aikoinaan lausuma viisaus: ”Kansalaisen poliittisen muistin kesto on noin kaksi viikkoa.” Seuraus on, että nykyinen Lampola-Suomi, jossa jokainen huutaa saamisista ”mää, mää” ja maksamisista ”muu, muu”, ei yksinkertaisesti enää välitä.

Verouudistus ja muuta hauskaa

Koko mediumien kirjo on toitottanut parina viime päivänä hallituksen veroratkaisujen erinomaisuutta. Lähempi tarkastelu antaa aivan toisen kuvan: Kunnallisveron perusvähennyksen on kerrottu lisäävän pienituloisimpien käytettävissä olevia varoja jopa noin 185 euroa vuodessa (noin 50 senttiä päivässä). Tämä ruhtinaallinen "lisä" katoaa kuitenkin kuin se entinen pieru Saharaan, sillä kaikkein pienituloisimmat - eläkeläiset, peruspäivärahalaiset, pienituloiset yksinhuoltajat jne. - ovat samalla toimeentulotuen saajia. Saatu "lisäys" vähentää toimeentulotukea samalla määrällä, joten "lisäys" on tasan nolla.

Samaa voi sanoa ALV-muutoksesta: Tavaran hintataso määräytyy kysynnän, tarjonnan ja asiakkaan maksukyvyn mukaan. Se, mistä hinta koostuu, on maksajalle melko herttaisen yhdentekevää. Tämä on kansantaloustieteen perusasioita. Se, että ALV:n laskeminen ei laske hintoja, on sekä tutkittua tietoa (kuuluu mm. Turun yliopistossa kansantaloustieteen aineopintojen vaatimuksiin) että kokemusperäisesti osoitettu. Kun Suomi liittyy EU:iin, ruoan ALV:a laskettiin 5 % yksikköä. Tuloksena EI ollut ruoan hintojen lasku, vaan mm. Keskon koko historian paras tulos.

Kun tuoteen ALV nousee, ostaja siirtyy halvempiin tuotteisiin. Tämä tarkoittaa, että hallituksen kuvitelmiin perustuvaa verotulojen lisäystä ei koskaan synny. Kun tuotteen ALV laskee, erotus siirtyy suoraan myyjän taskuun, sillä ostaja ei ole kiinnostunut siitä, mikä osa tuotteesta on veroa, mikä työvoimakustannuksia jne., vaan ainoastaan siitä, mitä tuote maksaa.

Onko valehtelu nykyisin poliitikkojen päätyö, vai onko se vain ainoa keino, jolla nykyiset asemat enä voidaan säilyttää. Valheellahan on pitkät jäljet, sillä niin kuin J. Virolainen aikoinaan totesi, kansalaisten poliittinen muisti on noin kahden viikon pituinen. Seuraavat vaalit tullevat todistamaan Virolaisen olleen oikeassa.

Itsenäisyys, mitä se on?

Luokanopettaja Kimmo Tuononen esitti (HS) melko erikoisen käsityksen itsenäisyydestä ja Suomen suhteesta EU:iin. Hän korosti, että Suomen "sananvalta" Euroopan asioissa on ennen näkemättömän suuri. Samalla hän esitti, että Suomi on edelleen itsenäinen koskapa esim. "kukaan saksalainen tai ranskalainen ei mielti menettäneensä maansa itsenäisyyttä".

Ongelmaksi tulee, mitä "itsenäisyys" tarkoittaa. Valtiollinen itsenäisyys tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että valtio päättää itsenäisesti suhteistaan muihin itsenäisiin valtioihin ja valtion omat lainsäädäntöelimet päättävät itsenäisesti maassa noudatettavista laeista ylimpänä lainsäätäjina.

Kumpikaan edellä mainituista ei Suomen kohdalla toteudu. Suomella ei ole oikeutta itsenäisesti tehdä valtiosopimuksia, ilman EU:n suostumusta. Hyvä esimerkki tästä on USA:n kanssa aikoinaan solmittu ja EU:n kaatama Open Skies-sopimus. Suomen eduskunta ei myöskään ole maan ylin lainsäätäjä, vaan suomen hallinto- ja oikeusviranomaisten tulee soveltaa käytäntöön EU:n lainsäädäntöä riippumatta siitä, onko eduskunta sen ratifioinut tai säätänyt vastaavan lain.

Tällaista tilannetta ei Suomella ole hstoriassaan ennen ollut. Jopa Venäjän keisarikunnan osana Suomi oli "itsenäisempi" kuin EU:n jäsenenä - jos itsenäisyys nyt voi ylipäätään olla suhteellista.

Suomi siis yksiselitteisesti ei nykyisin ole (1995 lähtien) valtio-oikeudellisesti itsenäinen valtio, ja näin kansan valtaenemmistön tahdosta. Se, etteivät ranskalaiset ja saksalaiset asiaa murehdi johtuu tietysti siitä, että Saksa ja Ranska käytännössä johtavat EU:a ja päättävät, mitä se tekee ja miten toimii. Onkin käsittämätöntä, jos Tuononen luokanopettajana levittää työssään perättömiä käsityksiään.

Suomen EU-jäsenyydestä pidettiin 1994 kansanäänestys, jossa kysyttiin, hyväksyykö äänestäjä sopimusken sellaisena, kuin se tuolloin oli neuvoteltu. Vain 38% kansalaisista vastusti, joten voi vain todeta, että sitä saa, mitä tilaa.

Afghanistan ja sota

Vihdoinkin edes jonkinlaista rehellisyyttä suomalaisten asemasta maailmalla: Ent puolustusvoimain komentaja Hägglund totesi haastattelussa, että Suomi on ainakin osapuoli aseellisessa selkkauksessa, jos ei nyt aivan sodasta ole kysymys. Herää tietysti kysymys, mikä "aseellinen selkkaus" on, jollei sota. Tärkeää on, että tunnustetaan, että kun maassa on sisällissota, ja Suomi selkeästi tukee Yhdysvaltojen johdolla valtaan nostettua "laillista" hallitusta, se on sisällissodan osapuoli.

Se, onko tilnateeseen jouduttu "hivuttautumalla", kuten Hägglund sanoo, vai suoranaisesta piittaamattomuudesta, on sivuseikka. Valloitustavoitteita virallisilla Suomella Afghanistanissa tuskin on. Oleellista on tässäkin Suomen alamaisuuus kansainvälisissä suhteissa. Jos Suomi on sodassa, Suomen toimialueen johtajavaltio, Saksa, olisi myös sodassa, ja sehän olisi Saksassa laitonta. Moista ei siis Suomi voi kansainvälisillä toreilla ja turuilla esittää, joten on parempi valehdella oman maan kansalaisille.

Käydyssä sodassa on yksi mielenkiintoinen piirre: Se olisi helppo voittaa. Tässä suhteessa se selkeästi poikkeaa muista Yhdysvaltojen käymistä sodista. Keino on yksinkertainen, vihollisen taloudellisen selkärangan katkaisu. Tämä tapahtuisi yksinkertaisesti myrkyttämällä parina-kolmena vuonna peräkkäin maan unikkopellot. Afghanistan on maailman ehdottomasti suurin oopiumin ja heroiinin tuottaja - ns. "Kultainen kolmio" on jo ajat sitten hävinnyt kilpailun.

Miksi myrkytyksiä ei sitten ole tehty, vaikka joka ikinen unikkopelto pystytään paikantamaan sentin tarkkuudella vakoilusatelliiteista? Syy on ilmeinen: Jokainen voi mielessän kuvitella, mitä tapahtuisi, jos "Vapaan maailman johtajan" suurkaupunkien, vaikkapa vain New Yorkin, Chicagon, Los Angelesin ja San Franciscon slummien miljoonat syrjäytyneet, mutta "amerikkalaiseen unelmaan" uskollisesti nojaavat asukkaat olisivat edes viikon yht'aikaisesti selvin päin. On halvempaa jatkaa tappamista "kaukana kotoa".

Verotuksen autuus

Koko mediumien kirjo on toitottanut parina viime päivänä hallituksen veroratkaisujen erinomaisuutta. Lähempi tarkastelu antaa aivan toisen kuvan: Kunnallisveron perusvähennyksen on kerrottu lisäävän pienituloisimpien käytettävissä olevia varoja jopa noin 185 euroa vuodessa (noin 50 senttiä päivässä). Tämä ruhtinaallinen "lisä" katoaa kuitenkin kuin se entinen "p" Saharaan, sillä kaikkein pienituloisimmat - eläkeläiset, peruspäivärahalaiset, pienituloiset yksinuoltajat jne. - ovat samalla toimeentulotuen saajia. Saatu "lisäys" vähentää toimeentulotukea samalla määrällä, joten "lisäys" on tasan nolla.

Samaa voi sanoa ALV-muutoksesta: Tavaran hintataso määräytyy kysynnän, tarjonnan ja asiakkaan maksukyvyn mukaan. Se, mistä hinta koostuu, on maksajalle melko herttaisen yhdentekevää. Tämä on kansantaloustieteen perusasioita. Se, että ALV:n laskeminen ei laske hintoja, on sekä tutkittua tietoa (kuuluu mm. Turun yliopistossa kansantaloustieteen aineopintojen vaatimuksiin) että kokemusperäisesti osoitettu. Kun Suomi liittyy EU:iin, ruoan ALV:a laskettiin 5 % yksikköä. Tuloksena EI ollut ruoan hintojen lasku, vaan mm. Keskon koko historian paras tulos.

Kun tuoteen ALV nousee, ostaja siirtyy halvempiin tuotteisiin. Tämä tarkoittaa, että hallituksen kuvitelmiin perustuvaa verotulojen lisäystä ei koskaan synny. Kun tuotteen ALV laskee, erotus siirtyy suoraan myyjän taskuun, sillä ostaja ei ole kiinnostunut siitä, mikä osa tuotteesta on veroa, mikä työvoimakustannuksia jne., vaan ainoastaan siitä, mitä tuote maksaa.

Onko valehtelu nykyisin poliitikkojen päätyö, vai onko se vain ainoa keino, jolla nykyiset asemat enä voidaan säilyttää. Valheellahan on pitkät jäljet, sillä niin kuin J. Virolainen aikoinaan totesi, kansalaisten poliittinen muisti on noin kahden viikon pituinen. Seuraavat vaalit tullevat todistamaan Virolaisen olleen oikeassa.

Talous ja taloustiede

Uuslibertaristista taloususkontoa

Professori Matti Virénin kirjoitus Turun Sanomissa 18/7 2009 on harvinaislaatuinen kannanotto maamme kansantaloudelliseen tilanteeseen. Tuskin koskaan olen lukenut niin selkeästi jopa uskonnollisväritteistä tekstiä akateemisen ei-teologin kynästä. Kirjoituksen sisältämät virheet ja puolitotuudet olivat vertaansa vailla, varsinkin, kun ottaa huomioon kirjoittajan akateemisen taustan.

Erityisen keskeiseksi tässä uuslibertaristisessa uskontunnustuksessa nousi Virénin väite: ”Taloudellisesti haitattomia veroja ei ole, vaikka niitä kutsuttaisiin millä tahansa kielikuvalla.” Mustaa huumoria olisi tässä muistuttaa, että veroilla maksetaan mm. Virénin oma palkka, mutta se kai olisi liian raakaa. Viréniltä jääkin kokonaan analysoimatta, mitä vero ja verotus oikein ovat – paitsi että ne ovat, tai niistä on tehty, kielemme uusimmat kirosanat.

Uusi kirosana suomen kieleen

Vero on se rahoituskeino, jolla kustannetaan valittujen edustajien välityksellä yhteisesti sovitut menot. on toki totta, kuten Virén sanoo, että ”taloudellisesti haitattomia veroja ei ole”. Tämä kuitenkin koskee kaikkia muitakin maksuja. Kuinka onnellisessa maailmassa eläisimmekään, jos tuotteita ja palveluja voitaisiin saada maksutta siten, että tuottaja kuitenkin hyötyy niiden tuottamisesta. Tuollainen maailma on kuitenkin kotoisin Liisa ihmemaassa -tarinoista. Jos Virénin hallussa on taikasauva, jolla yhteiskuntaa voidaan ylipäätään pyörittää kustannuksitta, olisi Nobelin arvoista, jos hän kertoisi tietonsa muillekin.

Verotus on kuitenkin todellisessa elämässä se keino, jolla rahoitetaan mm. koulutus, terveydenhuolto, yhteiskunnan turvallisuusrakenteet, julkinen logistiikka (tiestö, liikenne jne.), yleinen hallinto ja kaikki se muu yhteinen, jonka varassa yksityistä liiketoimintaa voidaan harjoittaa. Näin ollen veroasteella sinänsä ei ole merkitystä. Kyseessä on ”sosiaalioptinen harha”. Esimerkki valaissee parhaiten tilannetta: Koska ”verotus” on uuslibertaristisessa uskonelämässä määritelmällisesti paha asia, on kaikessa pyrittävä yksityiseen palvelutuotantoon.

Yksityistämisen ylistys on johtanut siihen, että esim. yhteiskunnan turvallisuussektorilla yksityisten vartiointiliikkeiden liikevaihdolla, jos se kerättäisiin veroina ja kohdennettaisiin samalle sektorille, saataisiin palkattua 7000 uutta poliisimiestä. Nykyisin poliiseja on kuitenkin työttömänä ja virkoja vapaana, koska ”ei ole rahaa”. Toinen hyvä esimerkki tästä harhasta on ajatus yksityistämisen tuomasta tehokkuudesta ja hintojen laskusta autokatsastuksessa, joka on lähellä monen suomalaisen sydäntä. yksityistäminen on selkeästi nostanut hintatasoa, ja nostaa sitä, koska yksityisen yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa sijoitetulle pääomalle, ei tuottaa palveluja.

yksityistämisen autuus

Yksityistäminen on johtanut myös verotukselliseen paradoksiin: Koska julkishallinnon toimialoja on yksityistetty ja yhtiöitetty, niistä on tullut ALV-velvollisia. Näin suurin yksittäinen ALV-n maksajataho on nykyisin julkinen valta itse, koska se joutuu ”ostamaan” palvelunsa. Tuloksena on julkisen vallan nettoverotulojen romahtaminen ”vapauttamisen” ja kaiken kilpailuttamisen aloittamisen jälkeen.

Verotus on keino rahoittaa ne palvelut, jotka on tarkoitettu kaikille. Yksi kansantaloustieteen perusasioista on, että sellaista palvelua, joka on tarkoitettu kaikille, ei edes teoriassa voi tuottaa markkinaehtoisesti. Toinen on nk. verotuksen sosiaalinen paradoksi; sosiaalisista tulonsiirroista ja verotuksella rahoitetusta infrastruktuurista hyötyy eniten suurituloisten ryhmä. Tästä johtuen ja siksi, että tasaverolla kerätty verokertymä ei yksinkertaisesti riitä, nimenomaan progressiivinen tulovero on oikeudenmukainen veromalli. sen sijaan esimerkiksi kiinteistöverotyyppiset ”henkirahat” kuuluvat keskiaikaan, eivät moderniin pohjoismaiseen demokratiaan, koska ne eivät perustu maksukykyyn.

Virénin kirjoituksessa oli myös muuta julistuksellisesti merkittävää, johon on tässä syytä puuttua.

Keskeinen Nyky-Suomen mantra, jota Virénkin toistaa, on 1990 –luvun ”lama”. uutena tietona saattaa asiaan perehtymättömälle lukijalle tulla, ettei tuollaista ”lamaa” ole ollut. Kyseessä oli Harri Holkerin hallituksen käytännössä aloittama hallittu rakennemuutos. Sen toimet kerrottiin etukäteen ja se toteutettiin pääosin hallitusti, juuri niin kuin oli etukäteen kerrottu. Mistä sitten tämä(kin) harha?

Lama, jota ei ollut

”Lama” on kansantalouden tilanne, jossa normaaleissa markkinaoloissa tuotanto on ylittänyt kysynnän, on syntynyt talouspula. Tuotantoa ei yksinkertaisesti tarvita, koska kysyntä on tyydytetty. 1990-luvun vaihteessa tällaisesta ei kansantaloudessa ollut edes vihjausta. Se, mitä tapahtui – ja kerrottiin tapahtuvan – oli Suomen talouden integrointi silloisen EU:n talouteen. Historiallisesti oli kyse Mauno Koiviston kuningasideasta, jota hän oli yrittänyt ajaa jo 60-luvulla. Tuolloin, kansan menestykseksi, Kekkonen torpedoi ”Manun” pyrkimykset ja kansan vaurastuminen saattoi jatkua.

Myös Virénin väite, että lamasta noustiin, on perätön. Kansantalouden sosiaalisten indikaattorien tärkeimmät luvut ovat heikoimmin toimeen tulevan desiilin tulotason kehitys ja työllisyys. Rikkaathan tulevat toki toimeen Malawissakin. Työllisyystilanne taas ”parani” Paavo Lipposen hallituksen aloittamalla suuntauksella yksinkertaisesti tilastointia muuttamalla. Suomen Pankin 2000-luvun puolivälissä tekemän tutkimuksen mukaan työttömyys oli sama kuin silloin, kun Lipponen lupasi sen puolittaa, n. 470 000. Tällä hetkellä päivittäistyöttömyys on ylittänyt 600 000 rajan.

Siinä Virén on oikeassa, että tilanne tuskin tulee suuresti teollisuuden osalta muuttumaan. Onhan jokaiselle ajassa pysyvälle selvää, että tuotantoyksikköä kohti tarvittava tekijämäärä laskee teollisuudessa kiihtyvää vauhtia. Mitä tällä sitten on merkitystä? Ei mitään. Syy on selvä: Olemme siirtymässä palveluyhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan suuntaan, olivat toiveet sitten mitä tahansa. Ylipäätään, niin kauan kuin kun ”tutkijat” eivät pysty tyydyttävästi määrittelemään, mikä on se ”työ”, josta he puhuvat, on syytä keskittyä rahan liikkeisiin. Päinvastoin kuin eräät metsäteollisuuden johtohenkilöt väittävät, maatalous on ainoa reaalinen tarvetuotannon ala, muut vain ”pesevät toistensa paitoja”: Vai voiko joku väittää, että ihmiskunta ei tule toimeen ilman kännyköitä ja tietokoneverkkoja?

Kansantalous ja "raha"

Virén ottaa keskustelun aiheeksi myös nk. ”julkisen velan”,, esimerkkinä Japani. Hän jättää kuitenkin kokonaan huomiotta kaksi asiaa: Mitään ”reaalirahaa” ei ole. Kaikki maailman talous perustuu joko omiin suoriin resursseihin tai velkapääomaan. Tämän velan supistamisella on ainoastaan kielteisiä vaikutuksia, sillä se vähentää liikkeessä olevaa ostovoimaa. Toisaalta velan koroilla sinänsä ei ole merkitystä, vaan merkitystä on sillä, mihin nuo korot maksetaan: Kotimaisen julkisen velan korot jäävät joka tapauksessa kotimaan talouden käyttöön, joten on vaikeaa kuvitella, mitä haittaa niistä kansantaloudelle olisi. Yhteiskunta ja julkinen valta ei ole liikeyritys, joten sillä ei ole ”voittoa” ja ”tappiota”. Kansantalouden tulos taas on olemassa vain suhteessa muihin kansantalouksiin.

Samassa Virén puuttuu myös suomalaisen keskustelun suureen peikkoon, ikääntymiseen. On tosiasia, että vielä tähän päivään mennessä ei ole julkaistu yhtään tieteellisesti pätevää tutkimusta, joka osoittaisi, että ikääntyvän väestön suhteellisen määrän kasvulla olisi kielteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Toki on selvää, että sillä on kielteisiä vaikutuksia eräiden tuotannonalojen voittokehitykselle, mutta sehän on jo kokonaan toinen juttu. Mitä kansantaloudellisesti haitallista olisi vanhuksille suuntautuvien palvelujen osuuden kasvulla? Selitykseksi on otettu mantra ”huoltosuhteesta”, työikäisen ja eläköityneen väestön määräsuhteesta. Tämä on selkeästi vastoin sitä historiallista tietoa, mikä meillä jo nyt on käytettävissämme. Suuresti mainostettu huoltosuhde oli taatusti ”parempi” sata vuotta sitten. Oliko elintaso?

Peikoksi Virén nostaa myös puhtaasti veroasteen. Miksi se olisi huono asia, jää arvoitukseksi. Miksi terveyskeskuskäynti ei ole kulutusta, kun se maksetaan verovaroin, mutta Mehiläisessä käynti on, kun se maksetaan luukulla? Pohjoismaisessa yhteiskunnassa verot ovat tapa rahoittaa julkinen kulutus. Se, mikä tekee julkisesta kulutuksesta kansantaloudellisesti ”huonompaa” on jäänyt modernissa kansantalousteoriassa kokonaan selittämättä. Virénin väite siitä, että verotus vähentää reaalituloja onkin siis todellisuuden valossa täyttä puppua, uskonnollisluonteista väittämää.

Toiveet ja todellisuus

Toki Virén on myös selvästi väärässä kommentoidessaan kunnallisveroa; veroa ei suinkaan ole jatkuvasti nostettu, vaan kuntien verotulot ovat selkeästi jääneet jälkeen reaalisesta kustannuskehityksestä. Pääsyynä tähän on ollut keskeisten kunnan tulolähteiden siirtäminen valtiolle, so. kunnallisen demokratian ja kuntalaisten itsemääräämisoikeuden järjestelmällinen ja suunnitelmallinen purku parlamentarismin lisäämiseksi.

Myös verotuksen kiristämisen kohdalla Virén sortuu mantroihin: Väite siitä, että verotuksen kiristäminen koskisi vain palkansaajia, on perustelematon ja perusteeton. Miksi ihmeessä näin olisi? Mikä estää Harri Holkerin suuren vision toteuttamisen; kaikki tulot verotuksessa samalle viivalle? Ei mikään – paitsi poliittinen tahto. Kansantaloudellisia esteitä sille ei ole.

Ilmeisen tahalliseen liioitteluun Virén syyllistyy väittäessään Suomea vaivaavan ”kaikkivoipaisuuden” taudin. Suomessa ei suinkaan kuvitella, että Suomi voisi ratkaista kaikki ulkomaiset ongelmat. Sen sijaan on kiistämätön tosiasia, että julkinen valta voi, ja sen tuleekin, ratkaista kaikki kotimaiset rakenneongelmat. Juuri sitähän julkinen valta on, ei mitään muuta. Ajatus siitä, että finanssipolitiikka – tai mikään muukaan politiikka sen puoleen – olisi jotain muuta kuin omantunnonkysymys, on absurdi. Politiikka, myös finanssipolitiikka, on tahdonvallan asia, ja tahtoa ohjaa vain ja ainoastaan omatunto (tai sellaisen puute). Mitään ”objektiivisesti oikeaa ja parasta” ei ole olemassa.

Halu parantaa vai säilyttää?

Professori Virénin virheet ja puolitotuudet yhdistyvät kauniisti hänen loppupäätelmissään. Hän toteaa, että tulonsiirtopolitiikan tuloksellisuudesta on vain vähän näyttöä. Tämä väite on täysin tuulesta temmattu. Paras näyttö tulonsiirtopolitiikan tehokkuudesta on mediaanielintaso, mediaanitulotaso jne. kutsuttakoon sitä miksi tahansa, tuon vähiten ansaitsevan desiilin tulotaso ja Nokian menestys, vain muutaman esimerkin ottaaksemme. On muistettava, että Suomi on yksi Euroopan köyhimmistä maista. Varsinaisista vakiintuneista valtioista vain Portugali on köyhempi; Suomessa, ei ole pääomia, luonnonvaroja tai riittävää väestöä ”luonnollisia” sisämarkkinoita varten. Ainoa kansantalouden voimavara, mitä Suomessa on, ovat koulutustaso ja tulonsiirrot. Molempia on määrätietoisesti leikattu, mikä on johtanut nykyisiin ongelmiin – sekä sosiaalisiin että taloudellisiin.

Eriarvoisuuden kasvaminen on ollut ilmeistä. Tilastot osoittavat selkeästi tuloerojen kasvua, joten väite tulonsiirtojen kasvamisesta on laskennallista skolastiikkaa. Virénin käsittämätön väite siitä, ettei tulonsiirroilla nujerreta köyhyyttä on omaa luokkaansa; jos köyhälle annetaan rahaa riittävästi ja säännöllisesti, on mieletöntä ajatella etteikö hän lakkaisi olemasta köyhä. Virénin ”kaiken järjen mukaan” onkin tuulesta tempaistu täysin epätieteellinen ja populistinen iskulause. Kaiken järjen mukaan sairas eläkeläinen tulisi nukuttaa koiran tavoin, koska hänestä ei kuitenkaan ole enää tuotantoon. Sen sijaan huomiotta jää kokonaan, että suurin syy hintatason nousuun Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana on nimenomaan ollut tuloerojen kasvu, ei inflaatio.

Miksi "yhteiskunta"?

Keskeiseksi ongelmaksi Virénin kirjoituksessa jääkin, ettei hän uhraa pienintäkään ajatusta sille, mikä on yhteiskunnan tavoite, miksi se on olemassa, miksi kansantalous ylipäätään on, mitä tai ketä varten. Virénin esitys olisi ”kaiken järjen mukainen”, jos yhteisön ja ihmisten olemassaolon tarkoitus olisi tuotanto ja sen tehostaminen.

Kehitysaluetuki ja kuka sitä saa

Kauan kaivattu keskustelu aluetuesta – oikeammin kehitysaluetuesta – on lähtenyt yllättävän vaisusti käyntiin. Kuusamoa koskevasta ”valituksesta” alkanut keskustelu siitä, kuka saa ja mitä, laantui ”metsäläiselle” järjestetyn vierailun jälkeen. Täystyrmäykseen otti osaa professoritason keskustelija, joka Tuntemattoman sotilaan perinnettä noudattaen esitti ”sellaiset rätingit”, ettei kuusamolaisilla – tai muillakaan Kehäkolmosen ulkopuolella asuvilla – pitäisi olla valittamista. Lisätukea antoi HS:n artikkeli (18.1.), ”Ruuhka-Suomi elättää muuta maata”. Tilastokeskuksen tuotos on toki paikkansapitävä, mutta tulee pitää mielessä, mitä on tilastoitu. Verotuskunta ei ole välttämättä sama kuin kunta, jossa verotettava tulo on tuotettu. Tämä johtuu laissa määrätystä nk. pääkonttoriedusta.

Jotta keskustelua voisi asiallisesti käydä, pitäisi ensin määritellä, mitä tuo puheena oleva kehitysaluetuki oikein on. Itse asiassa on kyse melkoisen selkeästä toimintatavasta; verotettava tulo tuotetaan kunnassa A ja tuloutetaan erilaisin lainsäädännöllisin toimin kuntaan B. Näkyvin näistä tuloutusmuodoista on toki nk. valtionapu, mutta se antaa itse asiasta harhaanjohtavan kuvan. Törkein kehitysaluetuen muoto onkin yritysten verotuspaikan määrittely. Esimerkit valaissevat tilannetta parhaiten.

Kun Neste tahkoaa rahaa Naantalin ja Porvoon (kuntaryhmä A) jalostamoillaan, verotuspaikka on pääkaupunkiseudulla (kuntaryhmä B). Kun Nokia tekee kännyköitään myyntiin Salossa (kuntaryhmä A), verotuspaikka on pääkaupunkiseudulla (kuntaryhmä B). Samoin, kun paperiteollisuus tuottaa varotettavaa tuloa paperi- ja sellutehtaissaan (kuntaryhmässä A), verotuspaikka on useimmiten pääkaupunkiseudulla (kuntaryhmä B). Ja lopuksi keskustelun aloittaneen Kuusamon tapaus; kun metsä kasvaa Kehäkolmosen ulkopuolella ja synnyttää näin verotettavaa tuloa (kuntaryhmässä A), tuloverot maksetaan nykyisin omistajan asuinpaikalla, usein pääkaupunkiseudulla (kuntaryhmä B). Luetteloa on helppo jatkaa.

Tosiasiaksi jääkin, että suurin kehitysaluetukea saava yksikkö Suomessa on nimenomaan pääkaupunkiseutu. Kuvaa hämärtää se, että ihmiset pyrkivät muuttamaan sinne, missä on rahaa, so. kaupallista aktiivisuutta. Juuri siksi tuo kuusamolainen metsänomistajakin on muuttanut pääkaupunkiseudulle. Syntyneet kerrannaistyöpaikat, ”palveluala”, syntyy ja siirtyy juuri sinne, missä varsinainen perustuotanto on – paitsi, jos tilannetta muutetaan edellä esitetyllä tavalla kehitysaluetuella.

Pääkaupunkiseutu ja Uusimaa eivät siis suinkaan todellisuudessa elätä muuta Suomea, vaan päinvastoin. Ei ilmeisesti olekaan sattumaa, että Helsinki on koko Euroopan ainoa pääkaupunki, joka tiedetään varta vasten perustetun, ja vieläpä oikeastaan väkisin. Kaikki muut ovat ikiaikaisia kaupallisia keskuksia, joilla on ollut luontaiset edellytykset olemassaololleen ja jotka siis oikeastaan eivät olisi voineet olla syntymättä.

Merkillisintä keskustelussa on, että nk. ”maakuntien miehet” eduskunnassa eivät ole sanallakaan puuttuneet asiaan, vaan ottaneet vastaan kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuolisen Suomen – joka on suurin osa maasta ja sen asukkaista – kehittämiseen kohdistuneet moitteet ja esteet. Toki tilanteen korjaaminen olisi edelleen mahdollista. Tilanne ratkeaisi palaamalla kasvuun perustuvaan pinta-alaverotukseen metsäverotuksessa ja palauttamalla yritysten tuotantopaikkakunnalle maksettava kunnallisvero. Nämä toimet laskisivat samalla radikaalisti kunnallisveroa kaikissa kunnissa – pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta. Mutta se edellyttäisi, että tunnustettaisiin tehdyt virheet ja se, että vanha systeemi oli parempi. Ja moinenhan ei Suomessa ole mahdollista.

Toinen keskeinen asia, joka on kehitysaluetukikeskustelussa kokonaan jäänyt sivuun, on, kuka asioista oikein päättää. Niistä päättää kansan vapailla vaaleilla valitsema eduskunta. Vaaleissa on jokaisella vaalikelpoisella oikeus olla ehdokkaana ja äänestää. Lopputuloksesta, niin Kuusamon kuin pääkaupunkiseudunkin ongelmista, vastaa tavallinen äänestäjä. Eduskuntaan kun ei pääse ilman äänestäjien tukea, edustajat voidaan vaihtaa ja lopulta; sitä saa, mitä tilaa.

Mepit, Suomi EU ja Romanian kerjäläiset

Suomessa aktiivisesti toimiva Romanian mustalaisten kerjuuoperaatio on alkanut saada pelottavia piirteitä asuntomurtoineen, väkivaltaisine ryöstöineen jne. Mistä on kyse, ja miksi kehityksen annetaan jatkua?

Romania on Suomeen verrattuna ökyrikas maa. Sen öljyvaranto on samaa luokkaa kuin Tanskan, 90% Mustanmeren ja Balkanin alueen öljynjalostamoista on Romaniassa, maa on energian ja jalometallien suurviejä, eräiden mineraalien osalta jopa maailman johtava viejä. Romania on myös elintarvikeomavarainen ja muutoinkin voi paksusti.

Mitä Romainasta puuttuu? Miksi tuosta ökyrikkaasta maasta tulee Suomeen jatkuvana virtana kerjäläisiä, jotka jo määritelmällisesti eivät kykene omin varoin Suomeen tulemaan? Syy on, että maassa ei ole käytännössä minkään laista sosiaaliturvaa.

Mitä suomalaiset mepit aikovat tehdä EU:ssa Romanian pakottamiseksi luomaan sosiaalisen tulonsiirtojärjestelmän ja sosiaaliturvan, joka takaa maassa asuville kansalaisille inhimillisen toimeentulon ja santioidun oppivelvollisuuden? Mitä suomalaiset mepit aikovat EU:ssa tehdä koko EU:n kattavan väestörekisterin luomiseksi?

Mitä suomalaiset mepit aikovat EU:ssa tehdä sen estämiseksi, ettei etelän rikkaista maista tule kerjäläisiä kuppaamaan vähia varojamme?

Tuskin mitään, sillä laakereillaan lepääminen on paljon kivempaa kuin työn tekeminen.

Mitä aikoo tehdä persujen Soini? Entä kristittyjen Essayah? Entä (edes) joku muu?

Jakomäki, uimahallit ja islam

Toistuvasti on perätty keskustelua islamista ja sen asemasta tulevaisuuden Suomessa. Tilannetta mutkistaa se, että maassamme on kaksi selvästi erottuvaa "muslimikerroastumaa", toisaalta jo parisataa vuotta sitten alkunsa saanut, Venäjältä saapunut islam ja toisaalta "uusmuutto", pääasiassa Lähi-idästä ja Somaliasta saapunut pakolaisväestö.

Kekustelun ongelman ytimeen osuu HS:n kirjoituksessa P. Jardin (Suomen Islamilainen Neuvosto) esittämä toteamus Jakomäen uimahallin "muslimivuoroista": "Islam ohjeistaa, että musliminainen ei saa olla alasti toisen naisen edessä". Jardin väite on täysin perätön. Jos se pitäisi paikkansa, Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Turkin höyrykylpylät (hammam), joissa naiset kylpevät ja pesevät paitsi itsensä, myös toisensa, olisi vastoin islamia. En voi kuvitella, että edes häveliäin musliminainen kykenisi pesemään itsensä hammamissa vaatteet päällään.

Kun jopa (uus-)muslimit itse esittävät islamista näin todistettavan selkeästi perätöntä tietoa, on syytä kysyä, miksi? Syy on selvä: Kotoutumisen sijaan maamahn muuttavat muslimit eivät edes halua sopeutua elämään Suomessa "maassa maan tavalla" -periaatteella, vaan nimen omaan haluavat erottautua omaksi, erilliseksi yhteisökseen, jolla on ja jota koskevat omat, sen itse määrittämän säännöt. Tässä suhteessa kotouttamisprojekteihin uratut miljoonat ovat menneet kuin Kankkulan kaivoon, koska asiasta päättävät eivät ole vaivautuneet tutustumaan islamiin ja sen parusperiaatteisiin.

Jos näiden (uus-)muslimien itse itsensä asemaansa nimittäneet "edustajat" eivät vaivaudu pysymään edes perustotuuksissa, on ajatus "keskustelusta" melko toivoton. Mutta - kansansvaltaisessa oikeusvaltiossa, Suomessa, kansa saa, mitä tilaa.

Demokratia, islam ja Iran

Iranin sisäinen kriisi on kirvoittanut laajan kansainvälisen keskustelun demokratiasta. Ongelman ydin on, että Iranin tilanteen todellista syytä ei ole huomioitu. Se ei ole USA, ei liioin Venäjä tai Kiina. Iranin demokratian puuttumisen ja sisäisten väkivaltaisuuksien taustalla on sama syy kuin muidenkin alueen valtioiden.

Syy Iranin ongelmiin on yksinkertaisesti islam. Islam ei tunnusta valtion auktoriteettia, vaan ideologian mukaan valta kuuluu uskovien yhteisön, ”umman”, uskonnollisille johtajille, ja maallinen vallankäyttö on puhtaasti ”kaupan ja merenkulun” turvaamista.

Demokratian keskeinen sisältö taas on verotuksesta ja lainsäädännöstä ja sen seurauksena oikeudenkäytöstä määrääminen. Koska islamin mukaan verotus on uskonnollisesti määrätty ja oikeudenkäyttö perustuu ”jumalalliseen perinteeseen”, josta siviiliasioissa kantaja voi valita, mitä tapaoikeutta, shariaa, useasta vaihtoehdosta sovelletaan, on koko ajatus kansanvaltaisesta oikeusvaltiosta islamille vieras.

Tämän tosiasian toteaminen ei ole rasismia, vaikka niin usein väitetään, vaan islamin todellisuutta. Juuri siksi maailmassa ei ole yhtään toimivaa islamilaista demokratiaa. Toisaalta tämä tosiasia on syy siihen, että niin kauan kuin Lähi-idän maiden pääosan hallinto pohjaa islamiin, muutosta ei ole odotettavissa sen enempää alueen ulko- kuin sisäpoliittiseenkaan tilanteeseen.

Halal ja Suomi, Hesari 9.7.

Suomessa asuvat "uusmuslimit" ja heidän tukijoukkonsa ovat peränneet avointa keskustalua islamista ja sen asemasta maassamme. Keskustelua ei kuitenkaan tunnu kuuluvan. Jotta islamia ja muslimeja ylipäätään ymmärrettäisiin paremmin Suomessa, olisi keskustelu aloitettava mitä pikimmin - muslimien määrä maassa kun on nousussa, ja jos siihen ei valmistauduta, on odotettavissa samanlaisia ongelmia, kuin muissakin EU-maissa.

Yksi tärkeä sekä muslimeja että kantaväestöä koskevia ongelmia on tietysti ruoka. HS:n artikkeli halal-ruoasta 9.7. oli avaus oikeaan suuntaan. Se paljasti myös, miten selkeästi keskustelussa sotketaan Koraanin julistama islam ja perinteisten muslimimaiden tavat yhdeksi puuroksi, josta on enää vaikeaa löytää totuutta.

Islam opettaa, että Koraani on Jumalan viimeinen ilmoitus ihmiskukunnalle, ja että se on täydellinen ja muuttumaton. Ihmisen tulee alistua Jumalan, ei toisten ihmisten, tahtoon.

Koraani opettaa halal -ruoasta, että kiellettyjä ovat vain itsestään kuolleen eläimen liha, kuoliaaksi kuristetun tai nuijitun eläimen liha, veriruoat (esim verimakkara ja veripalttu), sianliha ja sellaisen eläimen liha, joka on uhrattu muulle jumalalle kuin Jumalalle. Nämä säännökset Koraani toistaa useassa kohdassa samanlaisina.

Muita kieltoja Koraani ja Muhammadin julistama islam ei tunne. Muut "islamilaiset" halal-säädökset ovat vain pääasiassa Lähi-idän alueiden ikiaikaisia ruokatapoja. Voidaankin kysyä, miksi Muhammad ei käyttänyt tainnutuspistoolia teurastuksissa. Syy on selvä, sellaisia ei 600-luvulla ollut. Mitään tekemistä tajuissaan olevan eläimen teurastamisella ei siis Koraanin julistaman islamin kanssa ole.

Tästä aiheesta olisikin tarvetta - monen muun islamia koskevan väärinkäsityksen ohella - käydä aito akeskustelua niin kauan, kuin asiassa voidaan vielä jotain tehdä.

Kommentteja Hesarin yleisönosastoon


Lakimies Markku Kivimäen ja eläkeläinen Pirjo Nuotion kirjoitus (6.7.) yleisönosastolla heijastelee pelottavalla tavalla sitä kehitystä, jossa osa kansalaisista on täydellisesti vieraantunut kansanvaltaisen oikeusvaltiomme hallintojärjestelmästä. Kirjoittajat esittävät, että ”kansa kyllä jaksaa äänestää, jos äänen annetaan vaikuttaa…” Järjestelmässämme on kaksi tapaa vaikuttaa: äänestää ja ilmaista kantansa tai sitten olla äänestämättä ja tyytyä muiden tekemiin valintoihin. Ulkopuolelle ei voi jäädä, ja maksamaan joutuu joka tapauksessa.
.
On turhaa valittaa, että koulutuksesta leikataan, vanhusten toimeentulosta leikataan, terveydenhuollosta leikataan jne., jos äänestää ehdokasta, jonka päävaatimus on verojen alentaminen. Jos yhteisen kassan tuloja tietoisesti vähennetään, ei lie yllätys, että myös menoja on pakko leikata.
.
Sekä verojen alentamisesta että sen seurauksena tehtävistä leikkauksista päättää keskeisesti Suomen eduskunta, johon ei kukaan pääse, ellei saa vaaleissa kannatusta. Nykyinen kehitys ja tilanne on siis nimenomaan äänestäjien tahto. Valinnanvaraa toki vaaleissa on, ehdokkaita on satoja, vain 200 valitaan. Äänestäminen on siis vaikuttanut.
.
Jos äänestää ehdokkaita, jotka ovat olleet päättämässä lakeja, jotka nykytilanteeseen ovat johtaneet, on nykytilanteen ja -kehityksen kannattaja. Jos ei, äänestää ehdokkaita, jotka eivät ole vastuussa nykykehityksestä, vaan ajavat muutosta. Juuri siksi meillä vaaleja pidetään.