Yhteiskunta EI ole liikeyritys!!!

Oikeaan osunut arviointi ?


SSS-hallituksen mielenkiiinto Suomen taloustilanteen ongelmia kohtaan on perusteltua. Sosiaalis-taloudellinen yhteiskuntarakenteemme on todella vakavissa ongelmissa, ja murros on jo nähtävissä. Huolimatta tästä tarkkanäköisestä lähtökohdasta, näkökulma näyttää sumenevan heti alkuunsa. Hallitus on ottanut esiin Suomen viennin tilanteen ja esittänyt korjauskeinoksi palkkojen alennuksen. Pääministeri Sipilä on moneen otteeseen televisiossa kertonut, että tavoitteena on alakohtainen palkkajousto, ”yhteiskuntasopimus”, ja jollei yhteistyötä sillä keinolla saavuteta, jää vaihtoehdoksi hallituksen eduskuntaan tuomat ”pakkolait”, joilla tilanne saadaan muutettua haluttuun suuntaan.


"Sisäinen devalvaatio" ja sen merkitys

Näennäisesti keinot ovat johdonmukaiset. Ongelmaksi nousee, että yhdelläkään vientisektorilla ei ole edes yritetty osoittaa, että viennin takkkuaminen johtuisi tuotantotyön palkoista. Hyvän esimerkin antaa paperiteollisuuus: Alan kokonaiskustannuksista (kaikkien) pakkojen osuus on noin 7,5 %. Hallituksen esiin tuoma 5 % ”tehokkuusloikka” tarkoittaisi, että paperimiehet, tuotantotyöntekijät, tekisivät töitä palkatta, eikä sekään oikein riittäisi. Esitetty 5 % koko alan läpikäyvä palkkojen leikkaus 5 %:lla taas laskisi paperin hintaa noin 3 promillea, tuhannesosaa. On selvää, että tuollaisella ei vientiteollisuutta pelasteta.

Viennin ongelmien ja tuotantotyön palkkojen välistä suhdetta kuvaa parhaiten se, että mämmin vienti ei tule kasvamaan, vaikka sitä tuotettaisiin palkatta. Viennin perusongelma on tarjottu tuote, ei sen hinta. Suurimmat sosiaalis-taloudelliset ongelmamme ovat aivan muualla kuin viennissä. Suomen teollisuus ja muut toimialat tuottavat kaiken sen, mitä ne pystyvät viemään, jo nyt. Markkinatalouden perusmekanismeihin kuuluu, että yritykset maksimoivat tehokkuutensa riippumatta siitä, mitä maan hallitus asiassa päättää. Siihen pakottaa yksinkertaisesti vapaa kilpailu; tehoton putoaa kyydistä.

Jos tässä tilanteessa työaikoja pidenetään ja palkat pysyvät nykyisinä, tarkoittaa se yrityksen kannalta, että työväkeä on liikaa. Koska lisätuotantoa ei tarvita, voidaan ”ylimääräiset” irtisanoa Tämä on yritystoiminnan kannalta täysin järkevää, yhteiskunnan, kansantalouden, kannalta ei. Sama koskee tietystti lyhennettyjä lomia. Kvartaalitaloudessa elävän yrityksen ei tarvitse, eikä se oikeastaan saa eikä voi, huomioida työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia. Kansantaloudessa ne sen sijaan on pakko huomioida. Ja maksaa. Syy on yksinekrtainen, yhteiskunta ei ole liikeyritys. Siksi liike-elämän ratkaisut eivät toimi yhteiskukntapolitiikassa. Koskaan.


Verojen vähentäminen kehityksen avain?

Suurimmaksi talousonglemaksemme jääkin verotus ja sen rakenne. Käytännössä se, mihin verorahoja käytetään. Verot maksaa viimekädesssä aina kuluttaja, luonnollinen henkilö, oli hän sitten siivooja tai pankinjohtaja. Ja keskeisin veroilla kustannettava ongelmakohta yhteiskunnassamme on työttömyys. Pelkästään suorat työttömyydestä johtuvat menot ovat veronmaksajalle noin 6 miljardia euroa vuodessa, ja summa on kavussa. Tämä tarkoittaa karkeasti laskien kesikmäärin noin 3 000:a euroa veroja täystyöllistettyä työikäistä suomalaista kohti.

Tämän lisäksi työssäkäyville tulee kustannettaviksi mm. syntyneet toimeentulomenot, erilaiset muut tuonsiirrot ja ennen kaikkea alentuneen kysynnän aiheuttama talouden heikkeneminen. Samoin lähes automaattisesti massatyöttömyyttä seuraavat sosiaaliset ongelmat, muun muassa lisääntynyt ”pimeä työ” eli veronkierto, jäävät työllistettyjen kustannettaviksi.

Nopein ja tehokkain keino nykyisten ongelmiemme ratkaisemiseksi olisikin yksinkertaisesti työajan uusjako. Sen sijaan, että nyt revitään töissä käyvistä irti kaikki, mitä voidaan – niin kuin yritysten tuleekin tietysti tehdä – voitaisiin taloutta tervehdyttää työllistämällä ne, joila työtä ei ole. Suomessa on tälllä hetkellä noin 850 000 työikäistä työttömänä päivittäin, Tilastokeskuksen mukaan noin 250 000:lla ei ole tuntiakaan palkkatyötä viikottain. Tilanne on yhteiskunnallisesti kestämätön.


Liian ahkeria?

Työajan uusjako johtaisi tilanteeseen, jossa kaikki säästävät. Siirtyminen esimerkiksi 4 x 8 h työviikkoon pakottaisi yritykset – jos tuotannon taso halutaan säilyttää – palkkaamaan työttömien armeijasta lisää henkilökuntaa. Työttömyyden saaminen kansantaloudellisesti ”normaalille”, kestävälle, tasolle, tarkoitttaisi alle 50 000 päivittäistyöttömän pysyvää joukkoa, joka tietysti kokoonpanoltaan olisi jatkuvassa liikkeessä. Tuo määrä oli aikoinaan ”hätätila” Suomessa, nyt se olisi kestettävissä.

Mitä tämä ”solidaarisuus” maksaisi? Tosiasia on, että yllättävän vähän. Mikäli tuntityökustannukset pidettäisiin nykyisellään, keskiverto palkansaajaperheen, ”Hannu, Katri ja kaksoset”, käteen jäävä kokonaisvuositulo laskisi noin 5 %, mikä olisi sama kuin hallituksen esittämä tavoite. Vastineeksi saataisiin mm. yksi kokonainen lisäpäivä vapaa-aikaa, vaikkapa ilman lapsia tai lasten kanssa. Sosiaalisten tulonsiirtojen, verovähennysten ja laskeneen veromäärän seuraukset olisivat lisäksi ennakoitavissa, mikä on kansantalouden, ja myös yritystoiminnan, kannalta erityisen tärkeää. ”Lisätäkynä” työnantajille voitaisiin ylityökorvauksen määrä kaksinkertaistaa jonkin tuntimäärän jälkeen. Näin listätyövoima tulisi selvästi edullisemmaksi kuin ylityöt.


Uskokaa nyt ihan huviksenne: YHTEISKUNTA EI OLE LIIKEYRITYS!

Oleellista on kuitenkin, että työajan uusjakoa ei voi toteuttaa minkään tasoisella ”yhteiskuntasopimuksella”, koska se johtaisi väistämättä siihen, että jokin taho siitä lipeää. Se on yritystoiminnan luonteen, kilpailun, takia väistämätöntä. Ainoa keino on SSS:n uhkailema ”pakottava lainsäädäntö”, jonka säätämiseen menee lyhimmillään Suomessa 3 vuorokautta. Se, että asiasta tulee säätää työaikalaissa, johtuu yksinkertaisesti siitä, että yhteiskunta ei ole liikeyritys.