Voiko sellaista olla?
Media puhuu ja kirjoittaa jatkuvasti "monikulttuurisuudesta". Mitä se on? Mitä on "kulttuuri"? Usein todetaan, että se on vaikeasti määritettävissä. Näin toki ei ole. "Kulttuuri" on niiden tapojen ja normien kokonaisuus, jotka yhteisö kokee sanktion (positiivisen tai negatiivisen) varaisesti noudatettaviksi. Jos "kulttuuri" olisi vain sitä, että käytetään outoja vaatteita, tanssitaan jänniä tansseja ja syödään kummallista ruokaa, ihmisen "kulttuuri" vaihtuisi aina vaatekaapilla käytäessä.
Pohjoismainen ihanne on jo vuosisatoja ollut kansanvaltainen oikeusvaltio. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: :1) Lait, nuo kulttuurin ylimmät normit, ovat kansalaisten joko suoraan tai valitsemiensa edustajien välityksellä tekemiä sopimuksia, joiden vahvikkeena on sanktio - rangaistus tai etuus. 2) Valtion sisällä nuo normit ovat yhteiset, so. laki on kaikille sama. Tämän ihanteen yhdistäminen yllämainitun "kulttuurin"moninaisuuteen ei onnistu. Kansanvaltainen, monikulttuurinen oikeusvaltio on looginen mahdottomuus.
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Uuups, mutta...
Suomen talousongelmiin, kaikkiin, ON olemassa ratkaisu
Suomea vaivaavaan talouden lievään taantumaan on olemassa ratkaisukeinot. Ratkaisevaa on, halutaanko niitä käyttää, ja jos ei, niin miksei.
Suomen keskeinen talousongelma on metsäteollisuuden ulkoistaminen halvempina pidettyjen maiden alueelle, lähemmäs kuviteltuja tai seliteltyjä markkina-alueita. Miten sellutehtaan siirtäminen Uruguayhin on lähempänä Keski-Eurooppaa kuin Suomi, on arvoitus. Toisaalta on ilmeinen tosiasia, että raaka-aineen saatavuus Suomessa on selvästi heikentynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Raaka-aineongelmaan on olemassa loistava ratkaisu: Metsän tuottoa voitaisiin verottaa kasvun mukaan, so. sitä mukaa, kun omaisuus lisääntyy, ei realisoinnin mukaan. Tämä takaisi toisaalta sen, että metsän myynti ei olisi sidottu suhdanteisiin, toisaalta se, että metsää myytäisiin, ihan vain verojen maksamiseksi. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja puu liikkui.
Myös kuntien hiipuvat talousnäkymät ovat johtaneet kansantaloudellisiin kummallisuuksiin. Kuntia on yhdistelty tehostamisen nimissä, vaikka sekä Kuntainliiton että valtionvarainministeriön laskelmat kiistatta osoittavat, että parhaassa kunnossa ovat kunnat, joiden asukasluku liikkuu 30 000 tietämissä. Näihin ongelmiin on samoin olemassa helppo ratkaisu: suurten kuntien jakaminen osiin johtaa tilanteeseen, jossa kansalaisvalvonta tehostuu, ja näin tehokkuus väistämättä lisääntyy. Kuntien määrä kasvaisi näin arviolta 800 tienoille. Mikään ei estä näitä ”pieniä” kuntia toimimasta yhdessä suurten hankkeitten osalta. Kuntien rahoitusaseman parantaminen samassa yhteydessä on myös helppoa: määrätään yritykset kunnallisverovelvollisiksi, ja verotuksen perusteena verotettavan tulon tuotantokunta. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja kuntien talous oli kunnossa.
Myös valtiontalouden saaminen kuntoon on melkoisen ongelmatonta. Valtiohan olemme me, eivät ”ne”, ihan jo perustuslainkin mukaan. Tuloverotuksen muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi toisi väistämättä valtion talouteen tasapainoa. On mieletöntä, että ”otsansa hiessä” palkkatuloja ansaitseva maksaa veroa enemmän kuin kotona sohvalla makaava ”pääomasijoittaja” tai taloudellinen spekulantti.
Koska julkisista palveluista ja tulonsiirroista hyötyy suurituloinen selvästi enemmän kuin pienituloinen, on oikeudenmukaista asettaa kaikki tulot ”samalle viivalle” muodostumistavasta riippumatta. Samoin on oikeudenmukaista, että suurituloinen maksaa suuremman veronmaksukykynsä ja saamansa suuremman hyödyn takia suuremman osan tuloistaan veroina kuin pienituloinen. Progression kiristäminen jyrkästi yli 5 000 euron tuloista lähtien aina 94% asti korjaisi nykyiset ongelmat periaatteessa automaattisesti. Sekä ylisuuret tulot että erilaiset kohtuuttomat optiojärjestelyt tulisivat tarkoituksettomiksi sekä saajalle että maksajalle. Samalla ”pienituloisten” ryhmä pienenisi ratkaisevasti, koska säästetyt ”optiorahat” voitaisiin käyttää matalapalkka-alojen palkankorotuksiin. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa eikä ”optiomiljonäärejä” ollut.
Myös yhteisen julkisen taloutemme toinen puoli, menot, on helposti saatavissa aisoihin. Loistavia toimia olisi esimerkiksi luoda kunnallinen liikennelaitos kuntiin, joissa julkisen paikallisliikenteen järjestäminen on mielekästä. Vastaavasti esimerkiksi tiestön rakentamisen pilviin nousevat kustannukset saataisiin hallintaan perustamalla valtiollinen tielaitos, jonka nimeksi voisi laittaa esimerkiksi ”Tie- ja vesirakennuslaitos”. Myös maapostia varten voitaisiin luoda valtion laitos, joka toimisi koko maassa, ja antaa sille nimeksi vaikkapa ”Posti”. Näin päästäisiin eroon julkisten palvelujen näennäisistä tuottovaatimuksista. Miksi yhteisesti omistamamme laitoksen pitäisi tuottaa jotain muuta kuin palveluja?
Valtion talouden kuntoon saattaminen edellä esitetyin keinoin mahdollistaisi lisäksi verotarkastajien määrän kolminkertaistamisen ja hallinto-oikeuksien osastojen kaksinkertaistamisen, mikä sitten ihan todellisuudessa lisäisi hallinnon tehokkuutta. Samalla rikollinen talous saataisiin kuin sivutoimena minimoitua. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa.
Julkisen, yhteisen, taloutemme kuntoon saattaminen mahdollistaisi myös koulutuksen tason nostamisen ja koulutetun väestön osaamisen laajentamisen. Yliopistoille ja ammattikorkeakouluille kyettäisiin suuntaamaan enemmän varoja, etenkin talouselämän kannalta ongelmallisen perustutkimuksen osalta. Samalla väestön yleinen koulutustaso nousisi, ja suomalainen työläinen olisi pääsääntöisesti maisteritasoisen tutkinnon suorittanut.
Tieteellisen ja ammatillisen tason jatkuva korottaminen tekisi Suomesta taas johtavan innovaatiokeskuksen. Nykyinen malli, jossa jatkokoulutusta antavien oppilaitosten itsenäisyys on lopetettu ja niistä ollaan tekemässä yrityselämän tarpeita palvelevia ”innovaatiohautomoja” koulutuksen ja tutkimuksen sijaan, on tie, joka johtaa kansalliseen itsemurhaan. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja koulutusjärjestelmään talous oli kunnossa.
Suurin yksittäinen talousongelma on kuitenkin massojen kulutuskyvyn hiipuminen. Tässä on osasyynä työttömyyttä koskeva tilastollinen harha. Kun Paavo Lipponen aikoinaan lupasi puolittaa työttömyyden, joka silloin oli noin 470 000, hän piti lupauksensa. Sitä ei kuitenkaan pidetty työllistämällä, vaan muuttamalla tilastointia. Viikoittaista työttömyyttä tarkasteltaessa aiempi normi oli 20 työtuntia 7 päivän jaksossa, ”puolittaminen” tehtiin laskemalla vaatimus neljään (4!) tuntiin viikossa. Jos siis 7 päivän jaksossa oli 4 tuntia palkkatyössä, ei tuolla viikolla ollut työtön.
Työttömyys ei kuitenkaan sinänsä ole ratkaisematon ongelma. Se helpottuu, kunhan massoille jaetaan lisää ostovoimaa. Tehokas keino on esimerkiksi opintorahan ja työttömyyspäivärahan tason nostaminen sellaiseksi, ettei kansalainen tarvitse toimeentulotukea kuin poikkeustapauksessa. Uuups, mutta meillähän oli ennen tällainen systeemi, ja jo 40 000 työttömyyttä pidettiin ”hätätilana”.
Myös tavallista kansalaista eniten haittaava kehitys, hintatason nousu, saataisiin kuriin pelkästään tuloveroa oikeudenmukaistamalla. Tuloerojen kasvu on suurempi syy hintatason yleiseen nousuun kuin inflaatio. Tätä kansantaloustieteen tosiasiaa ei haluta myöntää. Se, ettei sitä myönnetä, ei kuitenkaan muuta asiaa. Samalla pienituloisten reaaliansio, tulojen todellinen ostovoima, kasvaisi automaattisesti, ilman yritystaloutta rasittavia palkankorotuksia. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja hintataso kohtuullinen. Jopa työttömillä ja eläkeläisilläkin oli ruokaa joka päivää pöydässä.
Kokonaiskehityksen kannalta on kuitenkin oleellista, että näitä ”uudistuksia” ei haluta toteuttaa. Poliitikot ja erilaiset elitistiset eturyhmät vastustavat niitä periaatteessa, koska ”vero” ja ”yhteinen talous” ovat suomen kielen uusimmat kirosanat. Äänestäjien ongelmana on taas Johannes Virolaisen aikoinaan lausuma viisaus: ”Kansalaisen poliittisen muistin kesto on noin kaksi viikkoa.” Seuraus on, että nykyinen Lampola-Suomi, jossa jokainen huutaa saamisista ”mää, mää” ja maksamisista ”muu, muu”, ei yksinkertaisesti enää välitä.
Suomea vaivaavaan talouden lievään taantumaan on olemassa ratkaisukeinot. Ratkaisevaa on, halutaanko niitä käyttää, ja jos ei, niin miksei.
Suomen keskeinen talousongelma on metsäteollisuuden ulkoistaminen halvempina pidettyjen maiden alueelle, lähemmäs kuviteltuja tai seliteltyjä markkina-alueita. Miten sellutehtaan siirtäminen Uruguayhin on lähempänä Keski-Eurooppaa kuin Suomi, on arvoitus. Toisaalta on ilmeinen tosiasia, että raaka-aineen saatavuus Suomessa on selvästi heikentynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Raaka-aineongelmaan on olemassa loistava ratkaisu: Metsän tuottoa voitaisiin verottaa kasvun mukaan, so. sitä mukaa, kun omaisuus lisääntyy, ei realisoinnin mukaan. Tämä takaisi toisaalta sen, että metsän myynti ei olisi sidottu suhdanteisiin, toisaalta se, että metsää myytäisiin, ihan vain verojen maksamiseksi. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja puu liikkui.
Myös kuntien hiipuvat talousnäkymät ovat johtaneet kansantaloudellisiin kummallisuuksiin. Kuntia on yhdistelty tehostamisen nimissä, vaikka sekä Kuntainliiton että valtionvarainministeriön laskelmat kiistatta osoittavat, että parhaassa kunnossa ovat kunnat, joiden asukasluku liikkuu 30 000 tietämissä. Näihin ongelmiin on samoin olemassa helppo ratkaisu: suurten kuntien jakaminen osiin johtaa tilanteeseen, jossa kansalaisvalvonta tehostuu, ja näin tehokkuus väistämättä lisääntyy. Kuntien määrä kasvaisi näin arviolta 800 tienoille. Mikään ei estä näitä ”pieniä” kuntia toimimasta yhdessä suurten hankkeitten osalta. Kuntien rahoitusaseman parantaminen samassa yhteydessä on myös helppoa: määrätään yritykset kunnallisverovelvollisiksi, ja verotuksen perusteena verotettavan tulon tuotantokunta. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja kuntien talous oli kunnossa.
Myös valtiontalouden saaminen kuntoon on melkoisen ongelmatonta. Valtiohan olemme me, eivät ”ne”, ihan jo perustuslainkin mukaan. Tuloverotuksen muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi toisi väistämättä valtion talouteen tasapainoa. On mieletöntä, että ”otsansa hiessä” palkkatuloja ansaitseva maksaa veroa enemmän kuin kotona sohvalla makaava ”pääomasijoittaja” tai taloudellinen spekulantti.
Koska julkisista palveluista ja tulonsiirroista hyötyy suurituloinen selvästi enemmän kuin pienituloinen, on oikeudenmukaista asettaa kaikki tulot ”samalle viivalle” muodostumistavasta riippumatta. Samoin on oikeudenmukaista, että suurituloinen maksaa suuremman veronmaksukykynsä ja saamansa suuremman hyödyn takia suuremman osan tuloistaan veroina kuin pienituloinen. Progression kiristäminen jyrkästi yli 5 000 euron tuloista lähtien aina 94% asti korjaisi nykyiset ongelmat periaatteessa automaattisesti. Sekä ylisuuret tulot että erilaiset kohtuuttomat optiojärjestelyt tulisivat tarkoituksettomiksi sekä saajalle että maksajalle. Samalla ”pienituloisten” ryhmä pienenisi ratkaisevasti, koska säästetyt ”optiorahat” voitaisiin käyttää matalapalkka-alojen palkankorotuksiin. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa eikä ”optiomiljonäärejä” ollut.
Myös yhteisen julkisen taloutemme toinen puoli, menot, on helposti saatavissa aisoihin. Loistavia toimia olisi esimerkiksi luoda kunnallinen liikennelaitos kuntiin, joissa julkisen paikallisliikenteen järjestäminen on mielekästä. Vastaavasti esimerkiksi tiestön rakentamisen pilviin nousevat kustannukset saataisiin hallintaan perustamalla valtiollinen tielaitos, jonka nimeksi voisi laittaa esimerkiksi ”Tie- ja vesirakennuslaitos”. Myös maapostia varten voitaisiin luoda valtion laitos, joka toimisi koko maassa, ja antaa sille nimeksi vaikkapa ”Posti”. Näin päästäisiin eroon julkisten palvelujen näennäisistä tuottovaatimuksista. Miksi yhteisesti omistamamme laitoksen pitäisi tuottaa jotain muuta kuin palveluja?
Valtion talouden kuntoon saattaminen edellä esitetyin keinoin mahdollistaisi lisäksi verotarkastajien määrän kolminkertaistamisen ja hallinto-oikeuksien osastojen kaksinkertaistamisen, mikä sitten ihan todellisuudessa lisäisi hallinnon tehokkuutta. Samalla rikollinen talous saataisiin kuin sivutoimena minimoitua. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja valtion talous oli kunnossa.
Julkisen, yhteisen, taloutemme kuntoon saattaminen mahdollistaisi myös koulutuksen tason nostamisen ja koulutetun väestön osaamisen laajentamisen. Yliopistoille ja ammattikorkeakouluille kyettäisiin suuntaamaan enemmän varoja, etenkin talouselämän kannalta ongelmallisen perustutkimuksen osalta. Samalla väestön yleinen koulutustaso nousisi, ja suomalainen työläinen olisi pääsääntöisesti maisteritasoisen tutkinnon suorittanut.
Tieteellisen ja ammatillisen tason jatkuva korottaminen tekisi Suomesta taas johtavan innovaatiokeskuksen. Nykyinen malli, jossa jatkokoulutusta antavien oppilaitosten itsenäisyys on lopetettu ja niistä ollaan tekemässä yrityselämän tarpeita palvelevia ”innovaatiohautomoja” koulutuksen ja tutkimuksen sijaan, on tie, joka johtaa kansalliseen itsemurhaan. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja koulutusjärjestelmään talous oli kunnossa.
Suurin yksittäinen talousongelma on kuitenkin massojen kulutuskyvyn hiipuminen. Tässä on osasyynä työttömyyttä koskeva tilastollinen harha. Kun Paavo Lipponen aikoinaan lupasi puolittaa työttömyyden, joka silloin oli noin 470 000, hän piti lupauksensa. Sitä ei kuitenkaan pidetty työllistämällä, vaan muuttamalla tilastointia. Viikoittaista työttömyyttä tarkasteltaessa aiempi normi oli 20 työtuntia 7 päivän jaksossa, ”puolittaminen” tehtiin laskemalla vaatimus neljään (4!) tuntiin viikossa. Jos siis 7 päivän jaksossa oli 4 tuntia palkkatyössä, ei tuolla viikolla ollut työtön.
Työttömyys ei kuitenkaan sinänsä ole ratkaisematon ongelma. Se helpottuu, kunhan massoille jaetaan lisää ostovoimaa. Tehokas keino on esimerkiksi opintorahan ja työttömyyspäivärahan tason nostaminen sellaiseksi, ettei kansalainen tarvitse toimeentulotukea kuin poikkeustapauksessa. Uuups, mutta meillähän oli ennen tällainen systeemi, ja jo 40 000 työttömyyttä pidettiin ”hätätilana”.
Myös tavallista kansalaista eniten haittaava kehitys, hintatason nousu, saataisiin kuriin pelkästään tuloveroa oikeudenmukaistamalla. Tuloerojen kasvu on suurempi syy hintatason yleiseen nousuun kuin inflaatio. Tätä kansantaloustieteen tosiasiaa ei haluta myöntää. Se, ettei sitä myönnetä, ei kuitenkaan muuta asiaa. Samalla pienituloisten reaaliansio, tulojen todellinen ostovoima, kasvaisi automaattisesti, ilman yritystaloutta rasittavia palkankorotuksia. Uuups, mutta meillähän oli aiemmin tällainen systeemi, ja hintataso kohtuullinen. Jopa työttömillä ja eläkeläisilläkin oli ruokaa joka päivää pöydässä.
Kokonaiskehityksen kannalta on kuitenkin oleellista, että näitä ”uudistuksia” ei haluta toteuttaa. Poliitikot ja erilaiset elitistiset eturyhmät vastustavat niitä periaatteessa, koska ”vero” ja ”yhteinen talous” ovat suomen kielen uusimmat kirosanat. Äänestäjien ongelmana on taas Johannes Virolaisen aikoinaan lausuma viisaus: ”Kansalaisen poliittisen muistin kesto on noin kaksi viikkoa.” Seuraus on, että nykyinen Lampola-Suomi, jossa jokainen huutaa saamisista ”mää, mää” ja maksamisista ”muu, muu”, ei yksinkertaisesti enää välitä.
lauantai 5. syyskuuta 2009
Verouudistus ja muuta hauskaa
Koko mediumien kirjo on toitottanut parina viime päivänä hallituksen veroratkaisujen erinomaisuutta. Lähempi tarkastelu antaa aivan toisen kuvan: Kunnallisveron perusvähennyksen on kerrottu lisäävän pienituloisimpien käytettävissä olevia varoja jopa noin 185 euroa vuodessa (noin 50 senttiä päivässä). Tämä ruhtinaallinen "lisä" katoaa kuitenkin kuin se entinen pieru Saharaan, sillä kaikkein pienituloisimmat - eläkeläiset, peruspäivärahalaiset, pienituloiset yksinhuoltajat jne. - ovat samalla toimeentulotuen saajia. Saatu "lisäys" vähentää toimeentulotukea samalla määrällä, joten "lisäys" on tasan nolla.
Samaa voi sanoa ALV-muutoksesta: Tavaran hintataso määräytyy kysynnän, tarjonnan ja asiakkaan maksukyvyn mukaan. Se, mistä hinta koostuu, on maksajalle melko herttaisen yhdentekevää. Tämä on kansantaloustieteen perusasioita. Se, että ALV:n laskeminen ei laske hintoja, on sekä tutkittua tietoa (kuuluu mm. Turun yliopistossa kansantaloustieteen aineopintojen vaatimuksiin) että kokemusperäisesti osoitettu. Kun Suomi liittyy EU:iin, ruoan ALV:a laskettiin 5 % yksikköä. Tuloksena EI ollut ruoan hintojen lasku, vaan mm. Keskon koko historian paras tulos.
Kun tuoteen ALV nousee, ostaja siirtyy halvempiin tuotteisiin. Tämä tarkoittaa, että hallituksen kuvitelmiin perustuvaa verotulojen lisäystä ei koskaan synny. Kun tuotteen ALV laskee, erotus siirtyy suoraan myyjän taskuun, sillä ostaja ei ole kiinnostunut siitä, mikä osa tuotteesta on veroa, mikä työvoimakustannuksia jne., vaan ainoastaan siitä, mitä tuote maksaa.
Onko valehtelu nykyisin poliitikkojen päätyö, vai onko se vain ainoa keino, jolla nykyiset asemat enä voidaan säilyttää. Valheellahan on pitkät jäljet, sillä niin kuin J. Virolainen aikoinaan totesi, kansalaisten poliittinen muisti on noin kahden viikon pituinen. Seuraavat vaalit tullevat todistamaan Virolaisen olleen oikeassa.
Samaa voi sanoa ALV-muutoksesta: Tavaran hintataso määräytyy kysynnän, tarjonnan ja asiakkaan maksukyvyn mukaan. Se, mistä hinta koostuu, on maksajalle melko herttaisen yhdentekevää. Tämä on kansantaloustieteen perusasioita. Se, että ALV:n laskeminen ei laske hintoja, on sekä tutkittua tietoa (kuuluu mm. Turun yliopistossa kansantaloustieteen aineopintojen vaatimuksiin) että kokemusperäisesti osoitettu. Kun Suomi liittyy EU:iin, ruoan ALV:a laskettiin 5 % yksikköä. Tuloksena EI ollut ruoan hintojen lasku, vaan mm. Keskon koko historian paras tulos.
Kun tuoteen ALV nousee, ostaja siirtyy halvempiin tuotteisiin. Tämä tarkoittaa, että hallituksen kuvitelmiin perustuvaa verotulojen lisäystä ei koskaan synny. Kun tuotteen ALV laskee, erotus siirtyy suoraan myyjän taskuun, sillä ostaja ei ole kiinnostunut siitä, mikä osa tuotteesta on veroa, mikä työvoimakustannuksia jne., vaan ainoastaan siitä, mitä tuote maksaa.
Onko valehtelu nykyisin poliitikkojen päätyö, vai onko se vain ainoa keino, jolla nykyiset asemat enä voidaan säilyttää. Valheellahan on pitkät jäljet, sillä niin kuin J. Virolainen aikoinaan totesi, kansalaisten poliittinen muisti on noin kahden viikon pituinen. Seuraavat vaalit tullevat todistamaan Virolaisen olleen oikeassa.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Itsenäisyys, mitä se on?
Luokanopettaja Kimmo Tuononen esitti (HS) melko erikoisen käsityksen itsenäisyydestä ja Suomen suhteesta EU:iin. Hän korosti, että Suomen "sananvalta" Euroopan asioissa on ennen näkemättömän suuri. Samalla hän esitti, että Suomi on edelleen itsenäinen koskapa esim. "kukaan saksalainen tai ranskalainen ei mielti menettäneensä maansa itsenäisyyttä".
Ongelmaksi tulee, mitä "itsenäisyys" tarkoittaa. Valtiollinen itsenäisyys tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että valtio päättää itsenäisesti suhteistaan muihin itsenäisiin valtioihin ja valtion omat lainsäädäntöelimet päättävät itsenäisesti maassa noudatettavista laeista ylimpänä lainsäätäjina.
Kumpikaan edellä mainituista ei Suomen kohdalla toteudu. Suomella ei ole oikeutta itsenäisesti tehdä valtiosopimuksia, ilman EU:n suostumusta. Hyvä esimerkki tästä on USA:n kanssa aikoinaan solmittu ja EU:n kaatama Open Skies-sopimus. Suomen eduskunta ei myöskään ole maan ylin lainsäätäjä, vaan suomen hallinto- ja oikeusviranomaisten tulee soveltaa käytäntöön EU:n lainsäädäntöä riippumatta siitä, onko eduskunta sen ratifioinut tai säätänyt vastaavan lain.
Tällaista tilannetta ei Suomella ole hstoriassaan ennen ollut. Jopa Venäjän keisarikunnan osana Suomi oli "itsenäisempi" kuin EU:n jäsenenä - jos itsenäisyys nyt voi ylipäätään olla suhteellista.
Suomi siis yksiselitteisesti ei nykyisin ole (1995 lähtien) valtio-oikeudellisesti itsenäinen valtio, ja näin kansan valtaenemmistön tahdosta. Se, etteivät ranskalaiset ja saksalaiset asiaa murehdi johtuu tietysti siitä, että Saksa ja Ranska käytännössä johtavat EU:a ja päättävät, mitä se tekee ja miten toimii. Onkin käsittämätöntä, jos Tuononen luokanopettajana levittää työssään perättömiä käsityksiään.
Suomen EU-jäsenyydestä pidettiin 1994 kansanäänestys, jossa kysyttiin, hyväksyykö äänestäjä sopimusken sellaisena, kuin se tuolloin oli neuvoteltu. Vain 38% kansalaisista vastusti, joten voi vain todeta, että sitä saa, mitä tilaa.
Ongelmaksi tulee, mitä "itsenäisyys" tarkoittaa. Valtiollinen itsenäisyys tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että valtio päättää itsenäisesti suhteistaan muihin itsenäisiin valtioihin ja valtion omat lainsäädäntöelimet päättävät itsenäisesti maassa noudatettavista laeista ylimpänä lainsäätäjina.
Kumpikaan edellä mainituista ei Suomen kohdalla toteudu. Suomella ei ole oikeutta itsenäisesti tehdä valtiosopimuksia, ilman EU:n suostumusta. Hyvä esimerkki tästä on USA:n kanssa aikoinaan solmittu ja EU:n kaatama Open Skies-sopimus. Suomen eduskunta ei myöskään ole maan ylin lainsäätäjä, vaan suomen hallinto- ja oikeusviranomaisten tulee soveltaa käytäntöön EU:n lainsäädäntöä riippumatta siitä, onko eduskunta sen ratifioinut tai säätänyt vastaavan lain.
Tällaista tilannetta ei Suomella ole hstoriassaan ennen ollut. Jopa Venäjän keisarikunnan osana Suomi oli "itsenäisempi" kuin EU:n jäsenenä - jos itsenäisyys nyt voi ylipäätään olla suhteellista.
Suomi siis yksiselitteisesti ei nykyisin ole (1995 lähtien) valtio-oikeudellisesti itsenäinen valtio, ja näin kansan valtaenemmistön tahdosta. Se, etteivät ranskalaiset ja saksalaiset asiaa murehdi johtuu tietysti siitä, että Saksa ja Ranska käytännössä johtavat EU:a ja päättävät, mitä se tekee ja miten toimii. Onkin käsittämätöntä, jos Tuononen luokanopettajana levittää työssään perättömiä käsityksiään.
Suomen EU-jäsenyydestä pidettiin 1994 kansanäänestys, jossa kysyttiin, hyväksyykö äänestäjä sopimusken sellaisena, kuin se tuolloin oli neuvoteltu. Vain 38% kansalaisista vastusti, joten voi vain todeta, että sitä saa, mitä tilaa.
Afghanistan ja sota
Vihdoinkin edes jonkinlaista rehellisyyttä suomalaisten asemasta maailmalla: Ent puolustusvoimain komentaja Hägglund totesi haastattelussa, että Suomi on ainakin osapuoli aseellisessa selkkauksessa, jos ei nyt aivan sodasta ole kysymys. Herää tietysti kysymys, mikä "aseellinen selkkaus" on, jollei sota. Tärkeää on, että tunnustetaan, että kun maassa on sisällissota, ja Suomi selkeästi tukee Yhdysvaltojen johdolla valtaan nostettua "laillista" hallitusta, se on sisällissodan osapuoli.
Se, onko tilnateeseen jouduttu "hivuttautumalla", kuten Hägglund sanoo, vai suoranaisesta piittaamattomuudesta, on sivuseikka. Valloitustavoitteita virallisilla Suomella Afghanistanissa tuskin on. Oleellista on tässäkin Suomen alamaisuuus kansainvälisissä suhteissa. Jos Suomi on sodassa, Suomen toimialueen johtajavaltio, Saksa, olisi myös sodassa, ja sehän olisi Saksassa laitonta. Moista ei siis Suomi voi kansainvälisillä toreilla ja turuilla esittää, joten on parempi valehdella oman maan kansalaisille.
Käydyssä sodassa on yksi mielenkiintoinen piirre: Se olisi helppo voittaa. Tässä suhteessa se selkeästi poikkeaa muista Yhdysvaltojen käymistä sodista. Keino on yksinkertainen, vihollisen taloudellisen selkärangan katkaisu. Tämä tapahtuisi yksinkertaisesti myrkyttämällä parina-kolmena vuonna peräkkäin maan unikkopellot. Afghanistan on maailman ehdottomasti suurin oopiumin ja heroiinin tuottaja - ns. "Kultainen kolmio" on jo ajat sitten hävinnyt kilpailun.
Miksi myrkytyksiä ei sitten ole tehty, vaikka joka ikinen unikkopelto pystytään paikantamaan sentin tarkkuudella vakoilusatelliiteista? Syy on ilmeinen: Jokainen voi mielessän kuvitella, mitä tapahtuisi, jos "Vapaan maailman johtajan" suurkaupunkien, vaikkapa vain New Yorkin, Chicagon, Los Angelesin ja San Franciscon slummien miljoonat syrjäytyneet, mutta "amerikkalaiseen unelmaan" uskollisesti nojaavat asukkaat olisivat edes viikon yht'aikaisesti selvin päin. On halvempaa jatkaa tappamista "kaukana kotoa".
Se, onko tilnateeseen jouduttu "hivuttautumalla", kuten Hägglund sanoo, vai suoranaisesta piittaamattomuudesta, on sivuseikka. Valloitustavoitteita virallisilla Suomella Afghanistanissa tuskin on. Oleellista on tässäkin Suomen alamaisuuus kansainvälisissä suhteissa. Jos Suomi on sodassa, Suomen toimialueen johtajavaltio, Saksa, olisi myös sodassa, ja sehän olisi Saksassa laitonta. Moista ei siis Suomi voi kansainvälisillä toreilla ja turuilla esittää, joten on parempi valehdella oman maan kansalaisille.
Käydyssä sodassa on yksi mielenkiintoinen piirre: Se olisi helppo voittaa. Tässä suhteessa se selkeästi poikkeaa muista Yhdysvaltojen käymistä sodista. Keino on yksinkertainen, vihollisen taloudellisen selkärangan katkaisu. Tämä tapahtuisi yksinkertaisesti myrkyttämällä parina-kolmena vuonna peräkkäin maan unikkopellot. Afghanistan on maailman ehdottomasti suurin oopiumin ja heroiinin tuottaja - ns. "Kultainen kolmio" on jo ajat sitten hävinnyt kilpailun.
Miksi myrkytyksiä ei sitten ole tehty, vaikka joka ikinen unikkopelto pystytään paikantamaan sentin tarkkuudella vakoilusatelliiteista? Syy on ilmeinen: Jokainen voi mielessän kuvitella, mitä tapahtuisi, jos "Vapaan maailman johtajan" suurkaupunkien, vaikkapa vain New Yorkin, Chicagon, Los Angelesin ja San Franciscon slummien miljoonat syrjäytyneet, mutta "amerikkalaiseen unelmaan" uskollisesti nojaavat asukkaat olisivat edes viikon yht'aikaisesti selvin päin. On halvempaa jatkaa tappamista "kaukana kotoa".
Verotuksen autuus
Koko mediumien kirjo on toitottanut parina viime päivänä hallituksen veroratkaisujen erinomaisuutta. Lähempi tarkastelu antaa aivan toisen kuvan: Kunnallisveron perusvähennyksen on kerrottu lisäävän pienituloisimpien käytettävissä olevia varoja jopa noin 185 euroa vuodessa (noin 50 senttiä päivässä). Tämä ruhtinaallinen "lisä" katoaa kuitenkin kuin se entinen "p" Saharaan, sillä kaikkein pienituloisimmat - eläkeläiset, peruspäivärahalaiset, pienituloiset yksinuoltajat jne. - ovat samalla toimeentulotuen saajia. Saatu "lisäys" vähentää toimeentulotukea samalla määrällä, joten "lisäys" on tasan nolla.
Samaa voi sanoa ALV-muutoksesta: Tavaran hintataso määräytyy kysynnän, tarjonnan ja asiakkaan maksukyvyn mukaan. Se, mistä hinta koostuu, on maksajalle melko herttaisen yhdentekevää. Tämä on kansantaloustieteen perusasioita. Se, että ALV:n laskeminen ei laske hintoja, on sekä tutkittua tietoa (kuuluu mm. Turun yliopistossa kansantaloustieteen aineopintojen vaatimuksiin) että kokemusperäisesti osoitettu. Kun Suomi liittyy EU:iin, ruoan ALV:a laskettiin 5 % yksikköä. Tuloksena EI ollut ruoan hintojen lasku, vaan mm. Keskon koko historian paras tulos.
Kun tuoteen ALV nousee, ostaja siirtyy halvempiin tuotteisiin. Tämä tarkoittaa, että hallituksen kuvitelmiin perustuvaa verotulojen lisäystä ei koskaan synny. Kun tuotteen ALV laskee, erotus siirtyy suoraan myyjän taskuun, sillä ostaja ei ole kiinnostunut siitä, mikä osa tuotteesta on veroa, mikä työvoimakustannuksia jne., vaan ainoastaan siitä, mitä tuote maksaa.
Onko valehtelu nykyisin poliitikkojen päätyö, vai onko se vain ainoa keino, jolla nykyiset asemat enä voidaan säilyttää. Valheellahan on pitkät jäljet, sillä niin kuin J. Virolainen aikoinaan totesi, kansalaisten poliittinen muisti on noin kahden viikon pituinen. Seuraavat vaalit tullevat todistamaan Virolaisen olleen oikeassa.
Samaa voi sanoa ALV-muutoksesta: Tavaran hintataso määräytyy kysynnän, tarjonnan ja asiakkaan maksukyvyn mukaan. Se, mistä hinta koostuu, on maksajalle melko herttaisen yhdentekevää. Tämä on kansantaloustieteen perusasioita. Se, että ALV:n laskeminen ei laske hintoja, on sekä tutkittua tietoa (kuuluu mm. Turun yliopistossa kansantaloustieteen aineopintojen vaatimuksiin) että kokemusperäisesti osoitettu. Kun Suomi liittyy EU:iin, ruoan ALV:a laskettiin 5 % yksikköä. Tuloksena EI ollut ruoan hintojen lasku, vaan mm. Keskon koko historian paras tulos.
Kun tuoteen ALV nousee, ostaja siirtyy halvempiin tuotteisiin. Tämä tarkoittaa, että hallituksen kuvitelmiin perustuvaa verotulojen lisäystä ei koskaan synny. Kun tuotteen ALV laskee, erotus siirtyy suoraan myyjän taskuun, sillä ostaja ei ole kiinnostunut siitä, mikä osa tuotteesta on veroa, mikä työvoimakustannuksia jne., vaan ainoastaan siitä, mitä tuote maksaa.
Onko valehtelu nykyisin poliitikkojen päätyö, vai onko se vain ainoa keino, jolla nykyiset asemat enä voidaan säilyttää. Valheellahan on pitkät jäljet, sillä niin kuin J. Virolainen aikoinaan totesi, kansalaisten poliittinen muisti on noin kahden viikon pituinen. Seuraavat vaalit tullevat todistamaan Virolaisen olleen oikeassa.
Talous ja taloustiede
Uuslibertaristista taloususkontoa
Professori Matti Virénin kirjoitus Turun Sanomissa 18/7 2009 on harvinaislaatuinen kannanotto maamme kansantaloudelliseen tilanteeseen. Tuskin koskaan olen lukenut niin selkeästi jopa uskonnollisväritteistä tekstiä akateemisen ei-teologin kynästä. Kirjoituksen sisältämät virheet ja puolitotuudet olivat vertaansa vailla, varsinkin, kun ottaa huomioon kirjoittajan akateemisen taustan.
Erityisen keskeiseksi tässä uuslibertaristisessa uskontunnustuksessa nousi Virénin väite: ”Taloudellisesti haitattomia veroja ei ole, vaikka niitä kutsuttaisiin millä tahansa kielikuvalla.” Mustaa huumoria olisi tässä muistuttaa, että veroilla maksetaan mm. Virénin oma palkka, mutta se kai olisi liian raakaa. Viréniltä jääkin kokonaan analysoimatta, mitä vero ja verotus oikein ovat – paitsi että ne ovat, tai niistä on tehty, kielemme uusimmat kirosanat.
Uusi kirosana suomen kieleen
Vero on se rahoituskeino, jolla kustannetaan valittujen edustajien välityksellä yhteisesti sovitut menot. on toki totta, kuten Virén sanoo, että ”taloudellisesti haitattomia veroja ei ole”. Tämä kuitenkin koskee kaikkia muitakin maksuja. Kuinka onnellisessa maailmassa eläisimmekään, jos tuotteita ja palveluja voitaisiin saada maksutta siten, että tuottaja kuitenkin hyötyy niiden tuottamisesta. Tuollainen maailma on kuitenkin kotoisin Liisa ihmemaassa -tarinoista. Jos Virénin hallussa on taikasauva, jolla yhteiskuntaa voidaan ylipäätään pyörittää kustannuksitta, olisi Nobelin arvoista, jos hän kertoisi tietonsa muillekin.
Verotus on kuitenkin todellisessa elämässä se keino, jolla rahoitetaan mm. koulutus, terveydenhuolto, yhteiskunnan turvallisuusrakenteet, julkinen logistiikka (tiestö, liikenne jne.), yleinen hallinto ja kaikki se muu yhteinen, jonka varassa yksityistä liiketoimintaa voidaan harjoittaa. Näin ollen veroasteella sinänsä ei ole merkitystä. Kyseessä on ”sosiaalioptinen harha”. Esimerkki valaissee parhaiten tilannetta: Koska ”verotus” on uuslibertaristisessa uskonelämässä määritelmällisesti paha asia, on kaikessa pyrittävä yksityiseen palvelutuotantoon.
Yksityistämisen ylistys on johtanut siihen, että esim. yhteiskunnan turvallisuussektorilla yksityisten vartiointiliikkeiden liikevaihdolla, jos se kerättäisiin veroina ja kohdennettaisiin samalle sektorille, saataisiin palkattua 7000 uutta poliisimiestä. Nykyisin poliiseja on kuitenkin työttömänä ja virkoja vapaana, koska ”ei ole rahaa”. Toinen hyvä esimerkki tästä harhasta on ajatus yksityistämisen tuomasta tehokkuudesta ja hintojen laskusta autokatsastuksessa, joka on lähellä monen suomalaisen sydäntä. yksityistäminen on selkeästi nostanut hintatasoa, ja nostaa sitä, koska yksityisen yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa sijoitetulle pääomalle, ei tuottaa palveluja.
yksityistämisen autuus
Yksityistäminen on johtanut myös verotukselliseen paradoksiin: Koska julkishallinnon toimialoja on yksityistetty ja yhtiöitetty, niistä on tullut ALV-velvollisia. Näin suurin yksittäinen ALV-n maksajataho on nykyisin julkinen valta itse, koska se joutuu ”ostamaan” palvelunsa. Tuloksena on julkisen vallan nettoverotulojen romahtaminen ”vapauttamisen” ja kaiken kilpailuttamisen aloittamisen jälkeen.
Verotus on keino rahoittaa ne palvelut, jotka on tarkoitettu kaikille. Yksi kansantaloustieteen perusasioista on, että sellaista palvelua, joka on tarkoitettu kaikille, ei edes teoriassa voi tuottaa markkinaehtoisesti. Toinen on nk. verotuksen sosiaalinen paradoksi; sosiaalisista tulonsiirroista ja verotuksella rahoitetusta infrastruktuurista hyötyy eniten suurituloisten ryhmä. Tästä johtuen ja siksi, että tasaverolla kerätty verokertymä ei yksinkertaisesti riitä, nimenomaan progressiivinen tulovero on oikeudenmukainen veromalli. sen sijaan esimerkiksi kiinteistöverotyyppiset ”henkirahat” kuuluvat keskiaikaan, eivät moderniin pohjoismaiseen demokratiaan, koska ne eivät perustu maksukykyyn.
Virénin kirjoituksessa oli myös muuta julistuksellisesti merkittävää, johon on tässä syytä puuttua.
Keskeinen Nyky-Suomen mantra, jota Virénkin toistaa, on 1990 –luvun ”lama”. uutena tietona saattaa asiaan perehtymättömälle lukijalle tulla, ettei tuollaista ”lamaa” ole ollut. Kyseessä oli Harri Holkerin hallituksen käytännössä aloittama hallittu rakennemuutos. Sen toimet kerrottiin etukäteen ja se toteutettiin pääosin hallitusti, juuri niin kuin oli etukäteen kerrottu. Mistä sitten tämä(kin) harha?
Lama, jota ei ollut
”Lama” on kansantalouden tilanne, jossa normaaleissa markkinaoloissa tuotanto on ylittänyt kysynnän, on syntynyt talouspula. Tuotantoa ei yksinkertaisesti tarvita, koska kysyntä on tyydytetty. 1990-luvun vaihteessa tällaisesta ei kansantaloudessa ollut edes vihjausta. Se, mitä tapahtui – ja kerrottiin tapahtuvan – oli Suomen talouden integrointi silloisen EU:n talouteen. Historiallisesti oli kyse Mauno Koiviston kuningasideasta, jota hän oli yrittänyt ajaa jo 60-luvulla. Tuolloin, kansan menestykseksi, Kekkonen torpedoi ”Manun” pyrkimykset ja kansan vaurastuminen saattoi jatkua.
Myös Virénin väite, että lamasta noustiin, on perätön. Kansantalouden sosiaalisten indikaattorien tärkeimmät luvut ovat heikoimmin toimeen tulevan desiilin tulotason kehitys ja työllisyys. Rikkaathan tulevat toki toimeen Malawissakin. Työllisyystilanne taas ”parani” Paavo Lipposen hallituksen aloittamalla suuntauksella yksinkertaisesti tilastointia muuttamalla. Suomen Pankin 2000-luvun puolivälissä tekemän tutkimuksen mukaan työttömyys oli sama kuin silloin, kun Lipponen lupasi sen puolittaa, n. 470 000. Tällä hetkellä päivittäistyöttömyys on ylittänyt 600 000 rajan.
Siinä Virén on oikeassa, että tilanne tuskin tulee suuresti teollisuuden osalta muuttumaan. Onhan jokaiselle ajassa pysyvälle selvää, että tuotantoyksikköä kohti tarvittava tekijämäärä laskee teollisuudessa kiihtyvää vauhtia. Mitä tällä sitten on merkitystä? Ei mitään. Syy on selvä: Olemme siirtymässä palveluyhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan suuntaan, olivat toiveet sitten mitä tahansa. Ylipäätään, niin kauan kuin kun ”tutkijat” eivät pysty tyydyttävästi määrittelemään, mikä on se ”työ”, josta he puhuvat, on syytä keskittyä rahan liikkeisiin. Päinvastoin kuin eräät metsäteollisuuden johtohenkilöt väittävät, maatalous on ainoa reaalinen tarvetuotannon ala, muut vain ”pesevät toistensa paitoja”: Vai voiko joku väittää, että ihmiskunta ei tule toimeen ilman kännyköitä ja tietokoneverkkoja?
Kansantalous ja "raha"
Virén ottaa keskustelun aiheeksi myös nk. ”julkisen velan”,, esimerkkinä Japani. Hän jättää kuitenkin kokonaan huomiotta kaksi asiaa: Mitään ”reaalirahaa” ei ole. Kaikki maailman talous perustuu joko omiin suoriin resursseihin tai velkapääomaan. Tämän velan supistamisella on ainoastaan kielteisiä vaikutuksia, sillä se vähentää liikkeessä olevaa ostovoimaa. Toisaalta velan koroilla sinänsä ei ole merkitystä, vaan merkitystä on sillä, mihin nuo korot maksetaan: Kotimaisen julkisen velan korot jäävät joka tapauksessa kotimaan talouden käyttöön, joten on vaikeaa kuvitella, mitä haittaa niistä kansantaloudelle olisi. Yhteiskunta ja julkinen valta ei ole liikeyritys, joten sillä ei ole ”voittoa” ja ”tappiota”. Kansantalouden tulos taas on olemassa vain suhteessa muihin kansantalouksiin.
Samassa Virén puuttuu myös suomalaisen keskustelun suureen peikkoon, ikääntymiseen. On tosiasia, että vielä tähän päivään mennessä ei ole julkaistu yhtään tieteellisesti pätevää tutkimusta, joka osoittaisi, että ikääntyvän väestön suhteellisen määrän kasvulla olisi kielteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Toki on selvää, että sillä on kielteisiä vaikutuksia eräiden tuotannonalojen voittokehitykselle, mutta sehän on jo kokonaan toinen juttu. Mitä kansantaloudellisesti haitallista olisi vanhuksille suuntautuvien palvelujen osuuden kasvulla? Selitykseksi on otettu mantra ”huoltosuhteesta”, työikäisen ja eläköityneen väestön määräsuhteesta. Tämä on selkeästi vastoin sitä historiallista tietoa, mikä meillä jo nyt on käytettävissämme. Suuresti mainostettu huoltosuhde oli taatusti ”parempi” sata vuotta sitten. Oliko elintaso?
Peikoksi Virén nostaa myös puhtaasti veroasteen. Miksi se olisi huono asia, jää arvoitukseksi. Miksi terveyskeskuskäynti ei ole kulutusta, kun se maksetaan verovaroin, mutta Mehiläisessä käynti on, kun se maksetaan luukulla? Pohjoismaisessa yhteiskunnassa verot ovat tapa rahoittaa julkinen kulutus. Se, mikä tekee julkisesta kulutuksesta kansantaloudellisesti ”huonompaa” on jäänyt modernissa kansantalousteoriassa kokonaan selittämättä. Virénin väite siitä, että verotus vähentää reaalituloja onkin siis todellisuuden valossa täyttä puppua, uskonnollisluonteista väittämää.
Toiveet ja todellisuus
Toki Virén on myös selvästi väärässä kommentoidessaan kunnallisveroa; veroa ei suinkaan ole jatkuvasti nostettu, vaan kuntien verotulot ovat selkeästi jääneet jälkeen reaalisesta kustannuskehityksestä. Pääsyynä tähän on ollut keskeisten kunnan tulolähteiden siirtäminen valtiolle, so. kunnallisen demokratian ja kuntalaisten itsemääräämisoikeuden järjestelmällinen ja suunnitelmallinen purku parlamentarismin lisäämiseksi.
Myös verotuksen kiristämisen kohdalla Virén sortuu mantroihin: Väite siitä, että verotuksen kiristäminen koskisi vain palkansaajia, on perustelematon ja perusteeton. Miksi ihmeessä näin olisi? Mikä estää Harri Holkerin suuren vision toteuttamisen; kaikki tulot verotuksessa samalle viivalle? Ei mikään – paitsi poliittinen tahto. Kansantaloudellisia esteitä sille ei ole.
Ilmeisen tahalliseen liioitteluun Virén syyllistyy väittäessään Suomea vaivaavan ”kaikkivoipaisuuden” taudin. Suomessa ei suinkaan kuvitella, että Suomi voisi ratkaista kaikki ulkomaiset ongelmat. Sen sijaan on kiistämätön tosiasia, että julkinen valta voi, ja sen tuleekin, ratkaista kaikki kotimaiset rakenneongelmat. Juuri sitähän julkinen valta on, ei mitään muuta. Ajatus siitä, että finanssipolitiikka – tai mikään muukaan politiikka sen puoleen – olisi jotain muuta kuin omantunnonkysymys, on absurdi. Politiikka, myös finanssipolitiikka, on tahdonvallan asia, ja tahtoa ohjaa vain ja ainoastaan omatunto (tai sellaisen puute). Mitään ”objektiivisesti oikeaa ja parasta” ei ole olemassa.
Halu parantaa vai säilyttää?
Professori Virénin virheet ja puolitotuudet yhdistyvät kauniisti hänen loppupäätelmissään. Hän toteaa, että tulonsiirtopolitiikan tuloksellisuudesta on vain vähän näyttöä. Tämä väite on täysin tuulesta temmattu. Paras näyttö tulonsiirtopolitiikan tehokkuudesta on mediaanielintaso, mediaanitulotaso jne. kutsuttakoon sitä miksi tahansa, tuon vähiten ansaitsevan desiilin tulotaso ja Nokian menestys, vain muutaman esimerkin ottaaksemme. On muistettava, että Suomi on yksi Euroopan köyhimmistä maista. Varsinaisista vakiintuneista valtioista vain Portugali on köyhempi; Suomessa, ei ole pääomia, luonnonvaroja tai riittävää väestöä ”luonnollisia” sisämarkkinoita varten. Ainoa kansantalouden voimavara, mitä Suomessa on, ovat koulutustaso ja tulonsiirrot. Molempia on määrätietoisesti leikattu, mikä on johtanut nykyisiin ongelmiin – sekä sosiaalisiin että taloudellisiin.
Eriarvoisuuden kasvaminen on ollut ilmeistä. Tilastot osoittavat selkeästi tuloerojen kasvua, joten väite tulonsiirtojen kasvamisesta on laskennallista skolastiikkaa. Virénin käsittämätön väite siitä, ettei tulonsiirroilla nujerreta köyhyyttä on omaa luokkaansa; jos köyhälle annetaan rahaa riittävästi ja säännöllisesti, on mieletöntä ajatella etteikö hän lakkaisi olemasta köyhä. Virénin ”kaiken järjen mukaan” onkin tuulesta tempaistu täysin epätieteellinen ja populistinen iskulause. Kaiken järjen mukaan sairas eläkeläinen tulisi nukuttaa koiran tavoin, koska hänestä ei kuitenkaan ole enää tuotantoon. Sen sijaan huomiotta jää kokonaan, että suurin syy hintatason nousuun Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana on nimenomaan ollut tuloerojen kasvu, ei inflaatio.
Miksi "yhteiskunta"?
Keskeiseksi ongelmaksi Virénin kirjoituksessa jääkin, ettei hän uhraa pienintäkään ajatusta sille, mikä on yhteiskunnan tavoite, miksi se on olemassa, miksi kansantalous ylipäätään on, mitä tai ketä varten. Virénin esitys olisi ”kaiken järjen mukainen”, jos yhteisön ja ihmisten olemassaolon tarkoitus olisi tuotanto ja sen tehostaminen.
Professori Matti Virénin kirjoitus Turun Sanomissa 18/7 2009 on harvinaislaatuinen kannanotto maamme kansantaloudelliseen tilanteeseen. Tuskin koskaan olen lukenut niin selkeästi jopa uskonnollisväritteistä tekstiä akateemisen ei-teologin kynästä. Kirjoituksen sisältämät virheet ja puolitotuudet olivat vertaansa vailla, varsinkin, kun ottaa huomioon kirjoittajan akateemisen taustan.
Erityisen keskeiseksi tässä uuslibertaristisessa uskontunnustuksessa nousi Virénin väite: ”Taloudellisesti haitattomia veroja ei ole, vaikka niitä kutsuttaisiin millä tahansa kielikuvalla.” Mustaa huumoria olisi tässä muistuttaa, että veroilla maksetaan mm. Virénin oma palkka, mutta se kai olisi liian raakaa. Viréniltä jääkin kokonaan analysoimatta, mitä vero ja verotus oikein ovat – paitsi että ne ovat, tai niistä on tehty, kielemme uusimmat kirosanat.
Uusi kirosana suomen kieleen
Vero on se rahoituskeino, jolla kustannetaan valittujen edustajien välityksellä yhteisesti sovitut menot. on toki totta, kuten Virén sanoo, että ”taloudellisesti haitattomia veroja ei ole”. Tämä kuitenkin koskee kaikkia muitakin maksuja. Kuinka onnellisessa maailmassa eläisimmekään, jos tuotteita ja palveluja voitaisiin saada maksutta siten, että tuottaja kuitenkin hyötyy niiden tuottamisesta. Tuollainen maailma on kuitenkin kotoisin Liisa ihmemaassa -tarinoista. Jos Virénin hallussa on taikasauva, jolla yhteiskuntaa voidaan ylipäätään pyörittää kustannuksitta, olisi Nobelin arvoista, jos hän kertoisi tietonsa muillekin.
Verotus on kuitenkin todellisessa elämässä se keino, jolla rahoitetaan mm. koulutus, terveydenhuolto, yhteiskunnan turvallisuusrakenteet, julkinen logistiikka (tiestö, liikenne jne.), yleinen hallinto ja kaikki se muu yhteinen, jonka varassa yksityistä liiketoimintaa voidaan harjoittaa. Näin ollen veroasteella sinänsä ei ole merkitystä. Kyseessä on ”sosiaalioptinen harha”. Esimerkki valaissee parhaiten tilannetta: Koska ”verotus” on uuslibertaristisessa uskonelämässä määritelmällisesti paha asia, on kaikessa pyrittävä yksityiseen palvelutuotantoon.
Yksityistämisen ylistys on johtanut siihen, että esim. yhteiskunnan turvallisuussektorilla yksityisten vartiointiliikkeiden liikevaihdolla, jos se kerättäisiin veroina ja kohdennettaisiin samalle sektorille, saataisiin palkattua 7000 uutta poliisimiestä. Nykyisin poliiseja on kuitenkin työttömänä ja virkoja vapaana, koska ”ei ole rahaa”. Toinen hyvä esimerkki tästä harhasta on ajatus yksityistämisen tuomasta tehokkuudesta ja hintojen laskusta autokatsastuksessa, joka on lähellä monen suomalaisen sydäntä. yksityistäminen on selkeästi nostanut hintatasoa, ja nostaa sitä, koska yksityisen yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa sijoitetulle pääomalle, ei tuottaa palveluja.
yksityistämisen autuus
Yksityistäminen on johtanut myös verotukselliseen paradoksiin: Koska julkishallinnon toimialoja on yksityistetty ja yhtiöitetty, niistä on tullut ALV-velvollisia. Näin suurin yksittäinen ALV-n maksajataho on nykyisin julkinen valta itse, koska se joutuu ”ostamaan” palvelunsa. Tuloksena on julkisen vallan nettoverotulojen romahtaminen ”vapauttamisen” ja kaiken kilpailuttamisen aloittamisen jälkeen.
Verotus on keino rahoittaa ne palvelut, jotka on tarkoitettu kaikille. Yksi kansantaloustieteen perusasioista on, että sellaista palvelua, joka on tarkoitettu kaikille, ei edes teoriassa voi tuottaa markkinaehtoisesti. Toinen on nk. verotuksen sosiaalinen paradoksi; sosiaalisista tulonsiirroista ja verotuksella rahoitetusta infrastruktuurista hyötyy eniten suurituloisten ryhmä. Tästä johtuen ja siksi, että tasaverolla kerätty verokertymä ei yksinkertaisesti riitä, nimenomaan progressiivinen tulovero on oikeudenmukainen veromalli. sen sijaan esimerkiksi kiinteistöverotyyppiset ”henkirahat” kuuluvat keskiaikaan, eivät moderniin pohjoismaiseen demokratiaan, koska ne eivät perustu maksukykyyn.
Virénin kirjoituksessa oli myös muuta julistuksellisesti merkittävää, johon on tässä syytä puuttua.
Keskeinen Nyky-Suomen mantra, jota Virénkin toistaa, on 1990 –luvun ”lama”. uutena tietona saattaa asiaan perehtymättömälle lukijalle tulla, ettei tuollaista ”lamaa” ole ollut. Kyseessä oli Harri Holkerin hallituksen käytännössä aloittama hallittu rakennemuutos. Sen toimet kerrottiin etukäteen ja se toteutettiin pääosin hallitusti, juuri niin kuin oli etukäteen kerrottu. Mistä sitten tämä(kin) harha?
Lama, jota ei ollut
”Lama” on kansantalouden tilanne, jossa normaaleissa markkinaoloissa tuotanto on ylittänyt kysynnän, on syntynyt talouspula. Tuotantoa ei yksinkertaisesti tarvita, koska kysyntä on tyydytetty. 1990-luvun vaihteessa tällaisesta ei kansantaloudessa ollut edes vihjausta. Se, mitä tapahtui – ja kerrottiin tapahtuvan – oli Suomen talouden integrointi silloisen EU:n talouteen. Historiallisesti oli kyse Mauno Koiviston kuningasideasta, jota hän oli yrittänyt ajaa jo 60-luvulla. Tuolloin, kansan menestykseksi, Kekkonen torpedoi ”Manun” pyrkimykset ja kansan vaurastuminen saattoi jatkua.
Myös Virénin väite, että lamasta noustiin, on perätön. Kansantalouden sosiaalisten indikaattorien tärkeimmät luvut ovat heikoimmin toimeen tulevan desiilin tulotason kehitys ja työllisyys. Rikkaathan tulevat toki toimeen Malawissakin. Työllisyystilanne taas ”parani” Paavo Lipposen hallituksen aloittamalla suuntauksella yksinkertaisesti tilastointia muuttamalla. Suomen Pankin 2000-luvun puolivälissä tekemän tutkimuksen mukaan työttömyys oli sama kuin silloin, kun Lipponen lupasi sen puolittaa, n. 470 000. Tällä hetkellä päivittäistyöttömyys on ylittänyt 600 000 rajan.
Siinä Virén on oikeassa, että tilanne tuskin tulee suuresti teollisuuden osalta muuttumaan. Onhan jokaiselle ajassa pysyvälle selvää, että tuotantoyksikköä kohti tarvittava tekijämäärä laskee teollisuudessa kiihtyvää vauhtia. Mitä tällä sitten on merkitystä? Ei mitään. Syy on selvä: Olemme siirtymässä palveluyhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan suuntaan, olivat toiveet sitten mitä tahansa. Ylipäätään, niin kauan kuin kun ”tutkijat” eivät pysty tyydyttävästi määrittelemään, mikä on se ”työ”, josta he puhuvat, on syytä keskittyä rahan liikkeisiin. Päinvastoin kuin eräät metsäteollisuuden johtohenkilöt väittävät, maatalous on ainoa reaalinen tarvetuotannon ala, muut vain ”pesevät toistensa paitoja”: Vai voiko joku väittää, että ihmiskunta ei tule toimeen ilman kännyköitä ja tietokoneverkkoja?
Kansantalous ja "raha"
Virén ottaa keskustelun aiheeksi myös nk. ”julkisen velan”,, esimerkkinä Japani. Hän jättää kuitenkin kokonaan huomiotta kaksi asiaa: Mitään ”reaalirahaa” ei ole. Kaikki maailman talous perustuu joko omiin suoriin resursseihin tai velkapääomaan. Tämän velan supistamisella on ainoastaan kielteisiä vaikutuksia, sillä se vähentää liikkeessä olevaa ostovoimaa. Toisaalta velan koroilla sinänsä ei ole merkitystä, vaan merkitystä on sillä, mihin nuo korot maksetaan: Kotimaisen julkisen velan korot jäävät joka tapauksessa kotimaan talouden käyttöön, joten on vaikeaa kuvitella, mitä haittaa niistä kansantaloudelle olisi. Yhteiskunta ja julkinen valta ei ole liikeyritys, joten sillä ei ole ”voittoa” ja ”tappiota”. Kansantalouden tulos taas on olemassa vain suhteessa muihin kansantalouksiin.
Samassa Virén puuttuu myös suomalaisen keskustelun suureen peikkoon, ikääntymiseen. On tosiasia, että vielä tähän päivään mennessä ei ole julkaistu yhtään tieteellisesti pätevää tutkimusta, joka osoittaisi, että ikääntyvän väestön suhteellisen määrän kasvulla olisi kielteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Toki on selvää, että sillä on kielteisiä vaikutuksia eräiden tuotannonalojen voittokehitykselle, mutta sehän on jo kokonaan toinen juttu. Mitä kansantaloudellisesti haitallista olisi vanhuksille suuntautuvien palvelujen osuuden kasvulla? Selitykseksi on otettu mantra ”huoltosuhteesta”, työikäisen ja eläköityneen väestön määräsuhteesta. Tämä on selkeästi vastoin sitä historiallista tietoa, mikä meillä jo nyt on käytettävissämme. Suuresti mainostettu huoltosuhde oli taatusti ”parempi” sata vuotta sitten. Oliko elintaso?
Peikoksi Virén nostaa myös puhtaasti veroasteen. Miksi se olisi huono asia, jää arvoitukseksi. Miksi terveyskeskuskäynti ei ole kulutusta, kun se maksetaan verovaroin, mutta Mehiläisessä käynti on, kun se maksetaan luukulla? Pohjoismaisessa yhteiskunnassa verot ovat tapa rahoittaa julkinen kulutus. Se, mikä tekee julkisesta kulutuksesta kansantaloudellisesti ”huonompaa” on jäänyt modernissa kansantalousteoriassa kokonaan selittämättä. Virénin väite siitä, että verotus vähentää reaalituloja onkin siis todellisuuden valossa täyttä puppua, uskonnollisluonteista väittämää.
Toiveet ja todellisuus
Toki Virén on myös selvästi väärässä kommentoidessaan kunnallisveroa; veroa ei suinkaan ole jatkuvasti nostettu, vaan kuntien verotulot ovat selkeästi jääneet jälkeen reaalisesta kustannuskehityksestä. Pääsyynä tähän on ollut keskeisten kunnan tulolähteiden siirtäminen valtiolle, so. kunnallisen demokratian ja kuntalaisten itsemääräämisoikeuden järjestelmällinen ja suunnitelmallinen purku parlamentarismin lisäämiseksi.
Myös verotuksen kiristämisen kohdalla Virén sortuu mantroihin: Väite siitä, että verotuksen kiristäminen koskisi vain palkansaajia, on perustelematon ja perusteeton. Miksi ihmeessä näin olisi? Mikä estää Harri Holkerin suuren vision toteuttamisen; kaikki tulot verotuksessa samalle viivalle? Ei mikään – paitsi poliittinen tahto. Kansantaloudellisia esteitä sille ei ole.
Ilmeisen tahalliseen liioitteluun Virén syyllistyy väittäessään Suomea vaivaavan ”kaikkivoipaisuuden” taudin. Suomessa ei suinkaan kuvitella, että Suomi voisi ratkaista kaikki ulkomaiset ongelmat. Sen sijaan on kiistämätön tosiasia, että julkinen valta voi, ja sen tuleekin, ratkaista kaikki kotimaiset rakenneongelmat. Juuri sitähän julkinen valta on, ei mitään muuta. Ajatus siitä, että finanssipolitiikka – tai mikään muukaan politiikka sen puoleen – olisi jotain muuta kuin omantunnonkysymys, on absurdi. Politiikka, myös finanssipolitiikka, on tahdonvallan asia, ja tahtoa ohjaa vain ja ainoastaan omatunto (tai sellaisen puute). Mitään ”objektiivisesti oikeaa ja parasta” ei ole olemassa.
Halu parantaa vai säilyttää?
Professori Virénin virheet ja puolitotuudet yhdistyvät kauniisti hänen loppupäätelmissään. Hän toteaa, että tulonsiirtopolitiikan tuloksellisuudesta on vain vähän näyttöä. Tämä väite on täysin tuulesta temmattu. Paras näyttö tulonsiirtopolitiikan tehokkuudesta on mediaanielintaso, mediaanitulotaso jne. kutsuttakoon sitä miksi tahansa, tuon vähiten ansaitsevan desiilin tulotaso ja Nokian menestys, vain muutaman esimerkin ottaaksemme. On muistettava, että Suomi on yksi Euroopan köyhimmistä maista. Varsinaisista vakiintuneista valtioista vain Portugali on köyhempi; Suomessa, ei ole pääomia, luonnonvaroja tai riittävää väestöä ”luonnollisia” sisämarkkinoita varten. Ainoa kansantalouden voimavara, mitä Suomessa on, ovat koulutustaso ja tulonsiirrot. Molempia on määrätietoisesti leikattu, mikä on johtanut nykyisiin ongelmiin – sekä sosiaalisiin että taloudellisiin.
Eriarvoisuuden kasvaminen on ollut ilmeistä. Tilastot osoittavat selkeästi tuloerojen kasvua, joten väite tulonsiirtojen kasvamisesta on laskennallista skolastiikkaa. Virénin käsittämätön väite siitä, ettei tulonsiirroilla nujerreta köyhyyttä on omaa luokkaansa; jos köyhälle annetaan rahaa riittävästi ja säännöllisesti, on mieletöntä ajatella etteikö hän lakkaisi olemasta köyhä. Virénin ”kaiken järjen mukaan” onkin tuulesta tempaistu täysin epätieteellinen ja populistinen iskulause. Kaiken järjen mukaan sairas eläkeläinen tulisi nukuttaa koiran tavoin, koska hänestä ei kuitenkaan ole enää tuotantoon. Sen sijaan huomiotta jää kokonaan, että suurin syy hintatason nousuun Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana on nimenomaan ollut tuloerojen kasvu, ei inflaatio.
Miksi "yhteiskunta"?
Keskeiseksi ongelmaksi Virénin kirjoituksessa jääkin, ettei hän uhraa pienintäkään ajatusta sille, mikä on yhteiskunnan tavoite, miksi se on olemassa, miksi kansantalous ylipäätään on, mitä tai ketä varten. Virénin esitys olisi ”kaiken järjen mukainen”, jos yhteisön ja ihmisten olemassaolon tarkoitus olisi tuotanto ja sen tehostaminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
