Talous ja taloustiede

Uuslibertaristista taloususkontoa

Professori Matti Virénin kirjoitus Turun Sanomissa 18/7 2009 on harvinaislaatuinen kannanotto maamme kansantaloudelliseen tilanteeseen. Tuskin koskaan olen lukenut niin selkeästi jopa uskonnollisväritteistä tekstiä akateemisen ei-teologin kynästä. Kirjoituksen sisältämät virheet ja puolitotuudet olivat vertaansa vailla, varsinkin, kun ottaa huomioon kirjoittajan akateemisen taustan.

Erityisen keskeiseksi tässä uuslibertaristisessa uskontunnustuksessa nousi Virénin väite: ”Taloudellisesti haitattomia veroja ei ole, vaikka niitä kutsuttaisiin millä tahansa kielikuvalla.” Mustaa huumoria olisi tässä muistuttaa, että veroilla maksetaan mm. Virénin oma palkka, mutta se kai olisi liian raakaa. Viréniltä jääkin kokonaan analysoimatta, mitä vero ja verotus oikein ovat – paitsi että ne ovat, tai niistä on tehty, kielemme uusimmat kirosanat.

Uusi kirosana suomen kieleen

Vero on se rahoituskeino, jolla kustannetaan valittujen edustajien välityksellä yhteisesti sovitut menot. on toki totta, kuten Virén sanoo, että ”taloudellisesti haitattomia veroja ei ole”. Tämä kuitenkin koskee kaikkia muitakin maksuja. Kuinka onnellisessa maailmassa eläisimmekään, jos tuotteita ja palveluja voitaisiin saada maksutta siten, että tuottaja kuitenkin hyötyy niiden tuottamisesta. Tuollainen maailma on kuitenkin kotoisin Liisa ihmemaassa -tarinoista. Jos Virénin hallussa on taikasauva, jolla yhteiskuntaa voidaan ylipäätään pyörittää kustannuksitta, olisi Nobelin arvoista, jos hän kertoisi tietonsa muillekin.

Verotus on kuitenkin todellisessa elämässä se keino, jolla rahoitetaan mm. koulutus, terveydenhuolto, yhteiskunnan turvallisuusrakenteet, julkinen logistiikka (tiestö, liikenne jne.), yleinen hallinto ja kaikki se muu yhteinen, jonka varassa yksityistä liiketoimintaa voidaan harjoittaa. Näin ollen veroasteella sinänsä ei ole merkitystä. Kyseessä on ”sosiaalioptinen harha”. Esimerkki valaissee parhaiten tilannetta: Koska ”verotus” on uuslibertaristisessa uskonelämässä määritelmällisesti paha asia, on kaikessa pyrittävä yksityiseen palvelutuotantoon.

Yksityistämisen ylistys on johtanut siihen, että esim. yhteiskunnan turvallisuussektorilla yksityisten vartiointiliikkeiden liikevaihdolla, jos se kerättäisiin veroina ja kohdennettaisiin samalle sektorille, saataisiin palkattua 7000 uutta poliisimiestä. Nykyisin poliiseja on kuitenkin työttömänä ja virkoja vapaana, koska ”ei ole rahaa”. Toinen hyvä esimerkki tästä harhasta on ajatus yksityistämisen tuomasta tehokkuudesta ja hintojen laskusta autokatsastuksessa, joka on lähellä monen suomalaisen sydäntä. yksityistäminen on selkeästi nostanut hintatasoa, ja nostaa sitä, koska yksityisen yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa sijoitetulle pääomalle, ei tuottaa palveluja.

yksityistämisen autuus

Yksityistäminen on johtanut myös verotukselliseen paradoksiin: Koska julkishallinnon toimialoja on yksityistetty ja yhtiöitetty, niistä on tullut ALV-velvollisia. Näin suurin yksittäinen ALV-n maksajataho on nykyisin julkinen valta itse, koska se joutuu ”ostamaan” palvelunsa. Tuloksena on julkisen vallan nettoverotulojen romahtaminen ”vapauttamisen” ja kaiken kilpailuttamisen aloittamisen jälkeen.

Verotus on keino rahoittaa ne palvelut, jotka on tarkoitettu kaikille. Yksi kansantaloustieteen perusasioista on, että sellaista palvelua, joka on tarkoitettu kaikille, ei edes teoriassa voi tuottaa markkinaehtoisesti. Toinen on nk. verotuksen sosiaalinen paradoksi; sosiaalisista tulonsiirroista ja verotuksella rahoitetusta infrastruktuurista hyötyy eniten suurituloisten ryhmä. Tästä johtuen ja siksi, että tasaverolla kerätty verokertymä ei yksinkertaisesti riitä, nimenomaan progressiivinen tulovero on oikeudenmukainen veromalli. sen sijaan esimerkiksi kiinteistöverotyyppiset ”henkirahat” kuuluvat keskiaikaan, eivät moderniin pohjoismaiseen demokratiaan, koska ne eivät perustu maksukykyyn.

Virénin kirjoituksessa oli myös muuta julistuksellisesti merkittävää, johon on tässä syytä puuttua.

Keskeinen Nyky-Suomen mantra, jota Virénkin toistaa, on 1990 –luvun ”lama”. uutena tietona saattaa asiaan perehtymättömälle lukijalle tulla, ettei tuollaista ”lamaa” ole ollut. Kyseessä oli Harri Holkerin hallituksen käytännössä aloittama hallittu rakennemuutos. Sen toimet kerrottiin etukäteen ja se toteutettiin pääosin hallitusti, juuri niin kuin oli etukäteen kerrottu. Mistä sitten tämä(kin) harha?

Lama, jota ei ollut

”Lama” on kansantalouden tilanne, jossa normaaleissa markkinaoloissa tuotanto on ylittänyt kysynnän, on syntynyt talouspula. Tuotantoa ei yksinkertaisesti tarvita, koska kysyntä on tyydytetty. 1990-luvun vaihteessa tällaisesta ei kansantaloudessa ollut edes vihjausta. Se, mitä tapahtui – ja kerrottiin tapahtuvan – oli Suomen talouden integrointi silloisen EU:n talouteen. Historiallisesti oli kyse Mauno Koiviston kuningasideasta, jota hän oli yrittänyt ajaa jo 60-luvulla. Tuolloin, kansan menestykseksi, Kekkonen torpedoi ”Manun” pyrkimykset ja kansan vaurastuminen saattoi jatkua.

Myös Virénin väite, että lamasta noustiin, on perätön. Kansantalouden sosiaalisten indikaattorien tärkeimmät luvut ovat heikoimmin toimeen tulevan desiilin tulotason kehitys ja työllisyys. Rikkaathan tulevat toki toimeen Malawissakin. Työllisyystilanne taas ”parani” Paavo Lipposen hallituksen aloittamalla suuntauksella yksinkertaisesti tilastointia muuttamalla. Suomen Pankin 2000-luvun puolivälissä tekemän tutkimuksen mukaan työttömyys oli sama kuin silloin, kun Lipponen lupasi sen puolittaa, n. 470 000. Tällä hetkellä päivittäistyöttömyys on ylittänyt 600 000 rajan.

Siinä Virén on oikeassa, että tilanne tuskin tulee suuresti teollisuuden osalta muuttumaan. Onhan jokaiselle ajassa pysyvälle selvää, että tuotantoyksikköä kohti tarvittava tekijämäärä laskee teollisuudessa kiihtyvää vauhtia. Mitä tällä sitten on merkitystä? Ei mitään. Syy on selvä: Olemme siirtymässä palveluyhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan suuntaan, olivat toiveet sitten mitä tahansa. Ylipäätään, niin kauan kuin kun ”tutkijat” eivät pysty tyydyttävästi määrittelemään, mikä on se ”työ”, josta he puhuvat, on syytä keskittyä rahan liikkeisiin. Päinvastoin kuin eräät metsäteollisuuden johtohenkilöt väittävät, maatalous on ainoa reaalinen tarvetuotannon ala, muut vain ”pesevät toistensa paitoja”: Vai voiko joku väittää, että ihmiskunta ei tule toimeen ilman kännyköitä ja tietokoneverkkoja?

Kansantalous ja "raha"

Virén ottaa keskustelun aiheeksi myös nk. ”julkisen velan”,, esimerkkinä Japani. Hän jättää kuitenkin kokonaan huomiotta kaksi asiaa: Mitään ”reaalirahaa” ei ole. Kaikki maailman talous perustuu joko omiin suoriin resursseihin tai velkapääomaan. Tämän velan supistamisella on ainoastaan kielteisiä vaikutuksia, sillä se vähentää liikkeessä olevaa ostovoimaa. Toisaalta velan koroilla sinänsä ei ole merkitystä, vaan merkitystä on sillä, mihin nuo korot maksetaan: Kotimaisen julkisen velan korot jäävät joka tapauksessa kotimaan talouden käyttöön, joten on vaikeaa kuvitella, mitä haittaa niistä kansantaloudelle olisi. Yhteiskunta ja julkinen valta ei ole liikeyritys, joten sillä ei ole ”voittoa” ja ”tappiota”. Kansantalouden tulos taas on olemassa vain suhteessa muihin kansantalouksiin.

Samassa Virén puuttuu myös suomalaisen keskustelun suureen peikkoon, ikääntymiseen. On tosiasia, että vielä tähän päivään mennessä ei ole julkaistu yhtään tieteellisesti pätevää tutkimusta, joka osoittaisi, että ikääntyvän väestön suhteellisen määrän kasvulla olisi kielteisiä vaikutuksia kansantalouteen. Toki on selvää, että sillä on kielteisiä vaikutuksia eräiden tuotannonalojen voittokehitykselle, mutta sehän on jo kokonaan toinen juttu. Mitä kansantaloudellisesti haitallista olisi vanhuksille suuntautuvien palvelujen osuuden kasvulla? Selitykseksi on otettu mantra ”huoltosuhteesta”, työikäisen ja eläköityneen väestön määräsuhteesta. Tämä on selkeästi vastoin sitä historiallista tietoa, mikä meillä jo nyt on käytettävissämme. Suuresti mainostettu huoltosuhde oli taatusti ”parempi” sata vuotta sitten. Oliko elintaso?

Peikoksi Virén nostaa myös puhtaasti veroasteen. Miksi se olisi huono asia, jää arvoitukseksi. Miksi terveyskeskuskäynti ei ole kulutusta, kun se maksetaan verovaroin, mutta Mehiläisessä käynti on, kun se maksetaan luukulla? Pohjoismaisessa yhteiskunnassa verot ovat tapa rahoittaa julkinen kulutus. Se, mikä tekee julkisesta kulutuksesta kansantaloudellisesti ”huonompaa” on jäänyt modernissa kansantalousteoriassa kokonaan selittämättä. Virénin väite siitä, että verotus vähentää reaalituloja onkin siis todellisuuden valossa täyttä puppua, uskonnollisluonteista väittämää.

Toiveet ja todellisuus

Toki Virén on myös selvästi väärässä kommentoidessaan kunnallisveroa; veroa ei suinkaan ole jatkuvasti nostettu, vaan kuntien verotulot ovat selkeästi jääneet jälkeen reaalisesta kustannuskehityksestä. Pääsyynä tähän on ollut keskeisten kunnan tulolähteiden siirtäminen valtiolle, so. kunnallisen demokratian ja kuntalaisten itsemääräämisoikeuden järjestelmällinen ja suunnitelmallinen purku parlamentarismin lisäämiseksi.

Myös verotuksen kiristämisen kohdalla Virén sortuu mantroihin: Väite siitä, että verotuksen kiristäminen koskisi vain palkansaajia, on perustelematon ja perusteeton. Miksi ihmeessä näin olisi? Mikä estää Harri Holkerin suuren vision toteuttamisen; kaikki tulot verotuksessa samalle viivalle? Ei mikään – paitsi poliittinen tahto. Kansantaloudellisia esteitä sille ei ole.

Ilmeisen tahalliseen liioitteluun Virén syyllistyy väittäessään Suomea vaivaavan ”kaikkivoipaisuuden” taudin. Suomessa ei suinkaan kuvitella, että Suomi voisi ratkaista kaikki ulkomaiset ongelmat. Sen sijaan on kiistämätön tosiasia, että julkinen valta voi, ja sen tuleekin, ratkaista kaikki kotimaiset rakenneongelmat. Juuri sitähän julkinen valta on, ei mitään muuta. Ajatus siitä, että finanssipolitiikka – tai mikään muukaan politiikka sen puoleen – olisi jotain muuta kuin omantunnonkysymys, on absurdi. Politiikka, myös finanssipolitiikka, on tahdonvallan asia, ja tahtoa ohjaa vain ja ainoastaan omatunto (tai sellaisen puute). Mitään ”objektiivisesti oikeaa ja parasta” ei ole olemassa.

Halu parantaa vai säilyttää?

Professori Virénin virheet ja puolitotuudet yhdistyvät kauniisti hänen loppupäätelmissään. Hän toteaa, että tulonsiirtopolitiikan tuloksellisuudesta on vain vähän näyttöä. Tämä väite on täysin tuulesta temmattu. Paras näyttö tulonsiirtopolitiikan tehokkuudesta on mediaanielintaso, mediaanitulotaso jne. kutsuttakoon sitä miksi tahansa, tuon vähiten ansaitsevan desiilin tulotaso ja Nokian menestys, vain muutaman esimerkin ottaaksemme. On muistettava, että Suomi on yksi Euroopan köyhimmistä maista. Varsinaisista vakiintuneista valtioista vain Portugali on köyhempi; Suomessa, ei ole pääomia, luonnonvaroja tai riittävää väestöä ”luonnollisia” sisämarkkinoita varten. Ainoa kansantalouden voimavara, mitä Suomessa on, ovat koulutustaso ja tulonsiirrot. Molempia on määrätietoisesti leikattu, mikä on johtanut nykyisiin ongelmiin – sekä sosiaalisiin että taloudellisiin.

Eriarvoisuuden kasvaminen on ollut ilmeistä. Tilastot osoittavat selkeästi tuloerojen kasvua, joten väite tulonsiirtojen kasvamisesta on laskennallista skolastiikkaa. Virénin käsittämätön väite siitä, ettei tulonsiirroilla nujerreta köyhyyttä on omaa luokkaansa; jos köyhälle annetaan rahaa riittävästi ja säännöllisesti, on mieletöntä ajatella etteikö hän lakkaisi olemasta köyhä. Virénin ”kaiken järjen mukaan” onkin tuulesta tempaistu täysin epätieteellinen ja populistinen iskulause. Kaiken järjen mukaan sairas eläkeläinen tulisi nukuttaa koiran tavoin, koska hänestä ei kuitenkaan ole enää tuotantoon. Sen sijaan huomiotta jää kokonaan, että suurin syy hintatason nousuun Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana on nimenomaan ollut tuloerojen kasvu, ei inflaatio.

Miksi "yhteiskunta"?

Keskeiseksi ongelmaksi Virénin kirjoituksessa jääkin, ettei hän uhraa pienintäkään ajatusta sille, mikä on yhteiskunnan tavoite, miksi se on olemassa, miksi kansantalous ylipäätään on, mitä tai ketä varten. Virénin esitys olisi ”kaiken järjen mukainen”, jos yhteisön ja ihmisten olemassaolon tarkoitus olisi tuotanto ja sen tehostaminen.