Suomi, liittolainen, myötäsotija vai jotain muuta?

Suomen asema toisessa Maailmasodassa herättää edelleen intohimoja. Oliko Suomi erillissotaa käyvä Pohjolan demokratia, Kolmannen valtakunnan hirmuhallinnon työrukkanen vai peräti Liittoutuneiden ”salajäsen”?

Historiantutkimuksen sudenkuopat ja Suomi


Suomen toiminta toisessa Maailmansodassa herättää edelleen suuria intohimoja etenkin kysymyksenasettelussa, joka koskee Suomen asemaa suhteessa Saksaan. Keskeiseksi argumentiksi liittolaissuhteen puolestapuhujille on historiantutkimuksessa tullut ajatus de facto -liittolaisuudesta; Suomella ja Saksalla oli yhteinen vihollinen ja niiden intressit sodassa olivat yhtenevät. Päämäärään pyrittiin yhteistyöllä, mikä sinänsä loi liittolaissuhteen, vaikkei mitään kirjallista sopimusta asiasta ollutkaan. Tämä kanta näyttää saaneen yleisen hyväksynnän politisoituneessa, epätieteellisessä historiankirjoituksessa, jonka laineet yltävät jo koulu-opetukseenkin.

Tämä näkemys synnyttää kuitenkin kolme tärkeää ongelmaa: 1) Jos yhteistyö ja yhteinen päämäärä sinänsä luo liittolaisuussuhteen, oli Suomi YYA-sopimuksen perusteella NL:n liittolainen ja nykyisin USA:n liittolainen. Näin ei kuitenkaan voida asioita tarkastella, jos halutaan pysyä tieteellisellä tasolla. Näin myös siksi, että sama tulkintamalli johtaa usein täysin mielettömiin johtopäätöksiin. 2) Tieteellisessä tutkimuksessa määritelmien tulee olla yleispäteviä, muutoin on kyse vain kaunokirjallisuudesta. 3) Näkemyksen hyväksyminen edellyttää joko täydellistä tietämättömyyttä sotatapahtumista tai sitten niiden tarkoituksellista huomioimatta jättämistä.

Hyvän esimerkin ongelmista antaa toisen Maailmansodan esinäytös, Espanjan sisällissota. USA olisi tuon tulkinnan mukaan ollut Kolmannen valtakunnan liittolainen, koska se toimitti Luftwaffen sodassa tarvitseman polttoaineen, ja samalla NL:n liittolainen, koska se toimitti tälle jatkuvasti strategisia materiaaleja ja tarvikkeita. Samoin Kolmas valtakunta olisi ollut NL:n liittolainen, koskapa strategisten tuotteitten kauppaa ja sotilaallista yhteistyötä maiden välillä jatkettiin. Myös Talvisota antaa mahdollisuuden tämän tulkinnan kritisointiin: Sekä Saksa että Iso-Britannia takavarikoivat Suomeen suunnattuja sotamateriaalitoimituksia, joten olivatko molemmat siis liitossa keskenään ja samalla NL:n kanssa Suomea vastaan?

Populaari sanonta kuuluu, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Tämä edellyttää kuitenkin, mikäli kyse ei ole muutoksesta, joka perustuu uusiin, ennen tuntemattomiin lähteisiin tai muuhun uuteen tieteelliseen työhön, sitä, että luovutaan eksaktin historiatieteen perusvaatimuksesta, sen selvittämisestä, ”wie es eigentlich gewesen”, mitä todella tapahtui. Silloin ei kuitenkaan ole enää kyse historiatieteestä, vaan politiikasta. Historiatieteeseen eivät kuulu sellaiset määreet kuin ”hyvä”, ”huono”, ”oikea” ja ”väärä”.

Suomi Jatkosodassa

Suomen aseman määritteleminen keskusteltaessa toisesta Maailmansodasta edellyttää keskittymistä tekoihin, ei puheisiin. Suomen armeijan teot taas ovat nimenomaan poliittisia, toteaahan jo kuuluisa teoreetikko v. Clausewitz, että sota on politiikan jatkamista voimakeinoin. Toisaalta tulee myös muistaa, että koko ajatus erityisistä ”Talvisodasta” ja ”Jatkosodasta” on nimenomaan suomalainen ja sellaisenaan täysin epähistoriallinen. Kyse on toisen Maailmansodan Euroopan sotanäyttämön tapahtumista. Eihän puhuta erikseen myöskään ”Kreikan sodasta”, ”Ranskan sodasta” tai ”Venäjän sodasta”.

Suomen ”valinnasta” voikin todeta, ettei sellaiseen ollut mahdollisuutta, joten sellaista ei todellisuudessa tehty. Jatkosodan puolen määritteli Suomen osalta ensinnäkin Molotov-Ribbentrop -sopimuksen seurauksena käyty sota, toiseksi se, että – kuten molempien maiden johtajat suomalaisille totesivat – maan puolueettomuutta ei tulla hyväksymään. Vaihtoehtoina olivat NL, Saksa tai ”länsi”, johon Suomi Talvisodan jälkeen epätoivoisesti pyrki liittymään. Norjan valloitus 1940 ja se, että sanottu ”länsi”, Iso-Britannia, asetti Suomen vuoden 1941 alussa kauppasaartoon, johti siihen, että ainoa maa, josta Suomi edes jonkinlaisella varmuudella saattoi saada ruokaa Kannaksen menetystä korvaamaan, oli Saksa.

Neuvostoliiton kauttakulkuoikeutta tasapainottamaan Suomi hyväksyi Saksalle vastaavan tyyppisen oikeuden, täysin NL:n tieten. Tätä sopimusta on yleensä käytetty argumenttina ensimmäisestä osoituksesta liittosuhteeseen, mutta samaa pitäisi objektiivisuuden takia soveltaa myös NL:n kauttakulkuoikeuteen. Kauttakulkusopimuksia onkin käsiteltävä nimenomaan vain ja ainoastaan sellaisina.

Myös Suomen saamaa sotamateriaaliapua on pidetty osoituksena liittolaisuudesta. Kyseessä on kuitenkin näköharha. Lukuun ottamatta elintarvikkeita ja ilmavoimien hävittäjäkalustoa sekä polttoainetta Suomen armeijan päävarustaja oli ylivertaisesti Neuvostoliitto ja Puna-armeija koko sodan ajan, ei Saksa. Esimerkiksi armeijan panssarivoimien pääase oli neuvostotuotantoa, samoin pääosa tykistön a-tarvikkeista, käsiaseista jne. Sotasaalisammuksia tuhottiin sekä ampumalla että räjäyttämällä suuria määriä vielä 70-luvulla.

Suomen asema sodassa selviää kuitenkin parhaiten tarkastelemalla, mitä Suomen armeija oikein käytännössä teki, etenkin hyökkäys- ja asemasotavaiheen aikana. Parhaan kuvan asiasta saa tarkasteltaessa sodan kehittymistä pohjoisesta etelään. Koska sotatoimet ovat vain politiikan väline, niiden seuraaminen antaa vastauksen kysymykseen Suomen asemasta melko selkeällä tavalla


Hyökkäys Neuvostoliittoon Suomen alueelta

Suomen ja Saksan oletetun Jatkosodan aikaisen liittolaisuuden tarkastelussa todellisten tapahtumien esittäminen kronologian sijaan maantieteellisesti antaa selkeimmän kuvan jälkitarkastelussa. Näin siitä huolimatta, että varsinaisten sotatoimien alku kiistatta on sijoitettavissa NL:n suorittamiin pommituslentoihin. Toki on muistettava, että usein viitattu Hitlerin ”im Bunde” -puhe pidettiin vasta noin 2 tuntia sen jälkeen, kun Suomeen lähteneet Puna-armeijan pommikoneet olivat nousseet kentiltään. Yhteys on siis jo tuossa vaiheessa ongelmallinen.

Petsamo: Saksa aloitti hyökkäyksen Suomen kautta Petsamon alueella kahden divisioonan ja niitä tukevan suomalaisen Er.Os.P:n voimin 29.6. Keskeinen osa suunnitelmaa oli Er.Os.P:n koukkaus vihollisen selustaan, mikä olisi pakottanut Puna-armeijan peräytymään. Osasto Pennanen oli 757 miehen voimin Talvisodan aikana käynyt menestyksekkäästi sotaa kolmen divisioonan vahvuista (n. 51 000 miestä) vihollisarmeijakuntaa vastaan ja jopa pakottanut sen perääntymään useita kertoja. Nyt lähes kaksi kertaa vahvempana (n. 1800 miestä) Pennasen johtama osasto kohtasi vihollisen kevyen rajajoukkojen osaston ja ilmoitti saksalaisille olevansa pakotettu peräytymään. Saksalaiset törmäsivät vihollisen varustettuihin asemiin ja hyökkäys pysähtyi koko sodan ajaksi.

Etelämpänä saksalainen XXXVI armeijakunta lähti hyökkäykseen kahden saksalais- ja yhden suomalaisdivisioonan voimin kohti Kantalahtea. Hyökkäys kohtasi hajanaista vastarintaa, minkä seurauksena SS-div. Nord pakeni pakokauhun vallassa, nopeimmat Kemijärvelle saakka. Tämä pakotti saksalaisten 169 D:n pysäyttämään hyökkäyksensä. Suomalainen 6.D mukautui tilanteeseen ja jatkoi etenemistään omaan tahtiinsa. 6.D:n etujoukkona Kev. Os.3 eteni Tolvantojärven eteläpuolta kohti Vienanmerta vihollisen paetessa epäjärjestyksessä. kesken etenemisen 6.D sai kuitenkin käskyn pysäyttää hyökkäyksen, vaikka Kirovin radan katkaisu olisi ollut enää päivien kysymys. Divisioona peräytyi asemiin, joihin se käytännössä jäi koko sodan ajaksi.

Saksalaisille alistettu suomalainen III AK (Siilasvuo) aloitti hyökkäyksen Uhtuan kautta kohti Sorokkaa 1.7. Armeijakuntaan kuului 2 divisioonaa sekä saksalainen kevyt panssariosasto. 19.7. taistelussa surkeaksi osoittautuneen SS-divisioonan jäljellä olevia osastoja alistettiin Siilasvuolle, joka pisti ne pääasiassa huoltotehtäviin. 7.8. Ryhmä J, johon nyt oli jo uskallettu liittää Waffen SS-joukkoja, valtasi Kiestingin. Syyskuun alussa saksalaisiin vähintäänkin nuivasti suhtautunut Siilasvuo järjesti kenr. Demelhuberin johtamat SS-joukot kärkeen ja samalla mottiin. 25.9. Siilasvuo ryhmittyi puolustukseen.

”Mikkelin hyökkäys”

Saksalaisten ja suomalaisten välirajan eteläpuolella joukot olivat ryhmittyneet puolustukseen. Tällä alueella sodankäynnistä vastasi Mikkelin päämaja, joka ei ollut alistettu Saksan ylijohdolle, päinvastoin kuin kaikki muut Barbarossaan osallistuneet armeijat.

Sodan aloittamisesta oli Saksan kanssa sovittu, että hyökkäyksen saavuttaessa Väinäjoen tasan (Riika) Suomi aloittaisi hyökkäyksen kohti Leningradia. Saksa valtasi Riian 1.7., mutta Suomi ilmoitti, että koska joukot olivat vielä puolustusryhmityksessä, sotatoimia ei voitaisi täydellä teholla aloittaa. Karjalan armeijan varsinainen toiminta aloitettiinkin Saksan voimakkaan painostuksen tuloksena vasta 9.7., yli viikon ”myöhässä” ja vasta lähes kolme viikkoa Barbarossa alun jälkeen. Päähyökkäys alkoi 10.7., ja Laatokan pohjoispuolen Korpiselkä vallattiin. Hyökkäys Viipurin kautta kohti Leningradia alkoi vasta lähes 2 kuukautta Barbarossan alkamisen jälkeen, elokuun lopulla.

Karjalan armeijan mukana oli saksalaisia joukkoja, keskeisenä vahvennettu 163.D, joka osoittautui melkoisen kykenemättömäksi taisteluun peitteisessä maastossa. Saavutettaessa Syväri tämä saksalainen divisioona oli siirretty kärkijoukoksi joen luusuan alueelle, josta oli tavoitteena ”Kädenlyönti Syvärillä”, yhtyminen Tihvinään eteneviin saksalaisiin ja Leningradin saartaminen.

”Kädenlyönnin” epäonnistuminen johtui kahdesta merkittävästä seikasta: 1) Kun Syväri oli saavutettu etelässä, Karjalan armeijan joukot, jotka olivat toimineet yhteistyössä saksalaisen divisioonan kanssa, siirrettiin yht’äkkiä pohjoisemmas, osallistumaan tuiki tärkeän, mutta koko sodan kannalta täysin merkityksettömän Petroskoin ja Aunuksen pohjoisosien valtaamiseen. Seurauksena 169.D ei aloittanut varsinaista hyökkäystä, vaikka sen tavoitematka oli vain muutaman kilometrin päässä sijaitseva Ojattijoen ranta. 21.8. Mannerheim varmuuden vuoksi siirsi koko 163.D:n reserviin. 2) Syvärin itäpuolelle oli ilmestynyt voimakas Puna-armeijan yhtymä alueelle, jossa vieläkään ei ole kunnon tiestöä eikä oikeastaan minkään laista ”luonnollista” tarvetta moiselle. Tilanteelle voi vain arvailla syitä niin kauan, kuin Neuvostoliiton sota-arkistoja ei ole kokonaisuudessaan avattu. Merkittävää tukea ”sattuman” poissulkemiselle kuitenkin antaa, että Suomessa edelleen toimi sekä USA:n että Iso-Britannian diplomaattiedustusto ja että Päämajalla oli suora yhteys Neuvostoliiton Tukholman-suurlähetystöön.

Hyökkäys kohti Leningradia


Suomen suhdetta Saksaan liittolaisena kuvaa parhaiten Viipurin läänin menetettyjen alueiden takaisinvaltauksen kronologia. Suomalaisten päätehtävä oli Saksan suunnitelmissa toisaalta sitoa Puna-armeijan joukkoja, toisaalta katkaista Kirovin rata, nk. Muurmannin rata, joka oli yksi huoltoreiteistä USA:sta (ei toki tärkein). Kumpaakaan tavoitetta ei toteutettu, edes sidottujen vihollisjoukkojen määrä ei ollut merkittävä kokonaistilanteen kannalta.

Hyökkäys kohti Viipuria ja Leningradia määrättiin aloitettavaksi 22.8. Kuitenkin Puna-armeijan ylin johto, Stavka, antoi jo 20.8. käskyn joukkojen vetäytymisestä, joka aloitettiinkin välittömästi. Kun tilanne selvisi, Päämaja antoi käskyn ryhtyä välittömästi etenemään alueilla, joilta vihollinen vetäytyi, taisteluyhteyden ylläpitämiseksi. 29.8. suomalaiset saapuivat tyhjennettyyn Viipuriin. itse kaupungissa ei varsinaisia taisteluja käyty. Kaupungin eteläpuolella, Sommeen aseman lähellä, Porolammen metsissä, tuhottiin Kannaksen ensimmäinen suurmotti.

Eteneminen jatkui suomalaisittain ”salamasotana” Viipurin ohi, ja Kivennapa saavutettiin 29.8. Nopea eteneminen esti vihollisen lähes paniikissa peräytyvien joukkojen järjestymisen tehokkaaseen puolustukseen, ja vanha raja saavutettiin 2.9.

Jo 20.8. kenraali Erfurt oli tuonut Päämajalle tiedon saksalaisten tulevasta pyynnöstä osallistua Leningradia vastaan suunnattuun operaatioon. Suomalaiset lähettivät 24.8. pidettyjen neuvottelujen jälkeen ehdottoman kielteisen vastauksen. Saman lainen oli vastaus saksalaisten 31.8. uudistettuun pyyntöön.

Suomalaisten edettyä Kannaksella vanhalle rajalle armeija pysähtyi oikaistulle rintamalle 9.9.1941 jääden siihen vuoden Puna-armeijan 1944 ”5.strategisen iskun” alkamiseen. Varsinaisesta vanhan rajan ylittämisestä ei oikeastaan voi puhua, kyseessä oli lähinnä taktinen toimi, koska vanhan itärajan käyttäminen puolustuslinjana olisi ollut sotilaallisesti täysin mahdotonta. Omana pidetyn alueen osittainenkin takaisinvaltaamatta jättäminen, kun siihen ilmeinen tilaisuus ja kysy oli, taas olisi ollut poliittisesti mahdotonta.

Saarto, jota ei ollut

Mielenkiintoisimpia yksityiskohtia Suomen ja Saksan kuvitellun liittolaisuuden kohdalla on kuitenkin Leningradin kohtalo. Leningradin ”900 kohtalon päivää” on saanut myyttiset mittasuhteet niin itäisessä kuin läntisessäkin historiankirjoituksessa. Varsinaisesti saartoa on kuitenkin tieteellisessä historiankirjoituksessa tutkittu yllättävänkin vähän. Tämä johtuu mitä ilmeisimmin Suomen ongelmallisesta asemasta musta-valkoiseksi usein kuvitellussa – ja toivotussakin – historiakäsityksessä.

Suomalaiset eivät saksalaisten suureksi harmiksi siis toteuttaneet sen enempää ”Kädenlyöntiä Syvärillä” kuin hyökkäystä Leningradiinkaan. Ratkaisua tilanteeseen yritti jo aiemmin sekä poliittiselle että sotilaalliselle johdolle harmaita hiuksia tuottanut, Berliiniin, pois asioita sotkemasta lähetetty kenraali Talvela. Talvela, joka ei koskaan ymmärtänyt sodankäynnin politiikalle alisteista asemaa, masinoi omatoimisesti operaation Leningradin saartamiseksi, jotta Saksa voisi sen lopulta tuhota tai valloittaa.

Talvelan kuningasidea oli strategisesti tärkeän Suhon saaren valtaus. Onnistuessaan operaatio olisi toteuttanut Leningradin saarron ja lopettanut liikenteen kaupungista ja kaupunkiin. Leningrad oli nimittäin keskeisessä asemassa itärintaman sotateollisuudessa; kaupungista kulki tasainen virta mm. panssarivaunuja ja tykistöä sotaa käyvälle Keski-Venäjälle. Reitti kulki juuri Suhon ja mantereen välistä, talvella jäälle rakennettua rautatietä pitkin, sulana aikana laivakuljetuksina.

Suhon operaatio jätettiin lähes täysin italialaisten ja saksalaisten huoleksi, Italiasta oli kuljetettu jopa oma laivasto-osasto Laatokalle. Lähinnä suomalaisten lähes täydellisen passiivisuuden ja sen, että Puna-armeija ilmeisesti osasi odottaa maihinnousua, takia yritys epäonnistui eikä sitä koskaan yritetty uusia. Leningradia ei siis missään vaiheessa toista maailmansotaa piiritetty, vaan kyseessä on yksi monista toisen Maailmansodan hellityistä sankarimyyteistä.

Suomalaisten osuudesta ”saartoon” kertookin parhaiten se, että Pietarissa edelleen on jäljellä muistoina sodan ajalta yleisölle tarkoitettuja kylttejä, joissa ilmoitetaan, että katujen itäpuoli on turvallisempi – syynä on, että suomalainen tykistö ei missään vaiheessa tulittanut kaupunkia. Kylttejä ei olisi voinut asentaa, ellei tilanteen pysyvyys olisi ollut luotettavasti tiedossa. Ei olekaan ihme, että Stalinille kirjoitettu Hitler-analyysi (siis aikalaislähde) puhuu "saksalaisten yrityksestä saartaa Leningrad". Myytti saarrosta on myöhemmin kehitetty tyypillinen voittajaien sankaritarina.

Liittolainen, ja jos, niin kenen?

Toisen maailmansodan tapahtumahistoria osoittaa selkeästi, että Suomi ei valtiona ollut sen enempää Saksan kuin Neuvostoliitonkaan liittolainen. Myöskään Stalinille kirjoitettu Hitler-analyysi ei lue Suomea Saksan liittolaisten joukkoon, vaan luettelossa on mainittu vain Italia, Unkari ja Romania. Sen sijaan Suomen suhteet länsiliittoutuneisiin olivat enemmän kuin tiiviit. Paljon mainostettu Ison-Britannian sodanjulistus Suomelle itsenäisyyspäivän 6.12.1941 ”kunniaksi” ei oikeastaan kerro paljoakaan. Kyseessä ei ollut Suomeen kohdistunut symbolinen loukkaus vaan puhdas sattuma. Samana päivänä maa julisti sodan nimittäin myös muille Saksan sotiville liittolaisille, joille Suomen itsenäisyyspäivän merkitys oli tasan nolla. Tilannetta kuvaakin parhaiten Churchillin sodanjulistuksen johdosta Suomen valtiojohdolle lähettämä yksityissähke, jossa hän pahoittelee, lähes pyytää anteeksi, tapahtunutta.

Paljon tärkeämpää on, että varsinaisia sotatoimia länsiliittoutuneiden välillä ei koskaan ollut. Päinvastoin, alkuvuodesta 1943 USA:n ja Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto sopivat Länsiliittoutuneiden Pohjois-Norjaan suoritettavasta maihinnoususta, jonka tarkoituksena oli Saksalaisten ajaminen pois Norjasta. Suomen ainoa ehto oli, ettei Suomen maaperälle tule Puna-armeijan joukkoja. Tämä suomalaisten ehto johti siihen, että Neuvostoliitto asettui vastustamaan operaatiota. Voidaan olettaa, että toteutuessaan operaatio olisi lyhentänyt toista Maailmansotaa noin puolellatoista vuodella ja säästänyt miljoonien, niin Akselin kuin Liittoutuneidenkin, sotilaiden ja siviilien hengen.

Myös tärkeän Muurmannin radan katkaisussa suomalaiset ”epäonnistuivat”. Kuten edellä totesin, menestyksekäs hyökkäys Kantalahteen keskeytettiin, vaikka vastassa ei enää ollut järjestäytynyttä Puna-armeijan vastarintaa. Lisäksi kaukopartioille, jotka toimivat Arkangelin radan suunnassa, annettiin ehdoton kielto rataliikenteen häiritsemisestä ja niiden tehtäväksi annettiin pelkkä liikennelaskenta. Näin voitiin valvoa, kuinka suuri osa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista meni saksalaisia vastaan, kuinka suuri osa jäi Suomen rintamalle. Näyttää siltä, että Sorokan–Muurmanskin rataa ja sen rahtia tuhottiin vastaava määrä. Tämä taas edellytti melko tarkkaa tietoa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista.

Suomen ja Länsiliittoutuneiden yhteisoperaatio ei ole uutta tietoa, vaan on esitetty jo Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Voidaan kuvitella, mikä olisi ollut Saksan reaktio, jos se olisi ollut tietoinen ”sankarikansan” (Heldenvolk) toimista ja niiden taustoista. Kaikki saatiin kuitenkin peiteltyä ja salattua. Keskeistä onkin, että ”liittolaismyytin” luojat ja ylläpitäjät jättävät kaiken tämän huomiotta, sillä sehän ei sovi ”Totuuteen”.